Trevor Belmont (Richard Armitage) ja Sypha Belnades (Alejandra Reynoso) ovat keskellä hulluksi mennyttä maailmaa missä yön olennot mellastavat ja linnaan hyvin kotiutunut Alucard (James Callis) saa avunpyynnön. Misandristinen vampyyrimatriarkka Carmilla (Jaime Murray) juonii omia valloituksiaan ja omalla matkallaan oleva Isaac (Adetokumboh M’Cormack) saa paljon aikaa miettimiseen. Mietinnät myös johtavat johtopäätöksiin ja Hector (Theo James) ei myöskään ole ollut toimettomana.
Warren Ellis on käsikirjoittajana neljännellä ja viimeisellä kaudella Netflixin omaa [I]Castlevania[/I]-sovitusta. Juoni on ankean goottilaista kauhuromantiikkaa ja kulmikas anime on kuvakerronnan perusteena. Groteskin väkivallan, vallanhimon ja hulluuden vastapainona on myös kauneutta ja myötätuntoa. Vastakohtaiset elementit pelaavat hyvin esiin tulevan kasvamisen teeman kanssa ja Lontoon vampyyrikuningas Varney (Malcolm McDowell) ja tämän kätyri Ratko (Titus Welliver) tarjoavat kolkkoa komiikkaa ja kinastelevien konnien vastapainona Saint Germain (Bill Nighy) tasaa koomisia piirteitä kieroudella. Törkydialogia on luvassa isosti ja henkilödraama on kerronnan eturintamassa. Juonikuvio myös on täysin originaalia ainesta ja keskittyy juurikin päättämään kaikki isot tarinalinjat ja aina on syytä muistaa että jos Dracula (Graham McTavish) pitää kuolleena olemisesta niin hänen tahtoaan on kohtelias kunnioittaa.
Richard Armitage ja Alejandra Reynoso ovat hitsautuneet tarinan myötä vahvaksi duoksi joka joutuu tekemään töitä hartiavoimin ja James Callis on yhtä luotettava Alucard. Jaime Murrayn rooli on vähentynyt, mutta jokaisessa kohtauksessa tulee ilmi että Carmilla on pähkähullu ja vaarallinen. Adetokumboh M’Cormack tekee itsetarkkailua kärpässilmäisen otuksen (Gildart Jackson) avulla ja Theo James on kätyri joka tottelee koska se on mukavampi vaihtoehto. Bill Nighy on äärimmäisen kiero oppinut joka saa isot neuvot heittää standardinsa mäkeen ja Titus Welliver on kivikova ja odotettua ovelampi kätyri jolla on karvalakki ja häijy asenne. Malcolm McDowellin roolitus pohjimmiltaan koomiseen torppöön on jokseenkin epätavallista, mutta ukko toimittaa brittiaksenttisen, tunnistettavasti haisevan ja matalaa älykkyyttään piilottelevan kelmin jolla on omat juonet kehitteillä. Graham McTavish on dramaattisesti äärimerkittävässä cameossa ja ei sen enempää.
Viimeisellä kaudellaan [I]Castlevania[/I] sitoo juonilangat kasaan ja onnistuu jopa jättämään toiveikkaan loppuvaikutelman. Pieniä kerronnallisia ryppyjä on kuitenkin mukana jotka nakertavat kokonaisuudesta irtopisteitä. Nämä pienet rypyt eivät kuitenkaan kaada neljättä kautta eivätkä edes uhkaa kokonaisuutta joka kertoo paitsi kasvukertomuksia myös omaa annoksen hyvää meininkiä missä irtoraajat lentelevät. Kolmannen kauden kauhun syvistä vesistä ammennukseen verrattuna finaali on paljon matalampi kauhaisu, mutta miljöön väkivaltaisuus tulee ilmi. Tarinan loppuessa miljöö ei ole ole enää toivoton pelkurijunttien asuttama takametsä vaan toiveikas takametsä jonka juntit ovat rohkeita ja osaavat vetää yön voimia päähän. Kokonaisuus on laadukas sovitus ja kaiken lisäksi hyvä tarina joka lähti tutusta aineksesta ja kasvoi siitä erilleen muodostaen jäntevän kokonaisuuden.
