Brittiohjaaja Michael Winterbottom tarttui vuonna 2010 käsiksi Jim Thompsonin kirjoittamaan romaaniin The Killer Inside Me, josta oli tehty ensimmäinen elokuvaversio jo 70-luvun puolessa välissä. Täytyy hieman ihmetellä tekijöiden kovaa kiinnostusta kirjaa kohtaan, sillä ainakaan leffamuodossa juoni ei vaikuta millään muotoa mielenkiintoiselta ja samankaltaisia psykopaattitarinoita on nähty ennenkin. Käsikirjoituksen elokuvaan rustasi John Curran.
The Killer Inside Me kertoo tarinan 1900-luvun puolivälin paikkeilla Texasin pikkukaupungissa asuvasta apulaisseriffistä, Lou’sta, joka ulospäin vaikuttaa mitä lempeimmältä, rauhallisimmalta ja oikeudenmukaisimmalta lainvalvojalta, mutta sisällä kuohuu lapsuuden traumaattisten kokemusten runtelema kylmäverinen ja lähes kaiken inhimillisyyden sydämestään menettänyt tappaja.
Elokuva seuraa Winterbottomin persoonallisen ohjauksen säestyksellä Lou’n hidastempoisen rauhallisesti etenevää ristiretkeä murhasta toiseen, ja niistä selviämiseen. Ajoittain elokuva toimii oikeinkin hyvin, eikä tässä ainakaan mistään massaan sekoittuvasta trilleridraamasta tarvitse puhua, mutta se viimeinen sysäys jää uupumaan. Suurin syy siihen lienee ohjaajan täydellisesti epäonnistuva henkilökuvaus, joka ei anna pienintäkään mahdollisuutta syventyä hahmoihin. Lou kuvataan etäisenä ja kylmänä henkilönä, joka toimii hänen tekoihinsa peilattuna ehdottomasti parhaana. Hänen naisystävänsä kuitenkin jäävät surutta paperin ohuiksi sivuosaraapaisuiksi, joita olisi elokuvan kokonaisuuden onnistumisen vuoksi pitänyt mielestäni pitänyt tuoda lähemmäksi katsojaa. Päähenkilö puolestaan olisi toiminut paremmin Norman Bates-tyyppisenä selittämättömänä psykopaattina ja pinnallisesti kuvatut lapsuuden takaumat veivät osan hahmon taiasta.
Trillerinä The Killer Inside Me ei ole jännittävä, tai edes koukuttava. Muutamasta voimakkaasta kohtauksesta huolimatta väkivallan suhteen ei missään vaiheessa lyödä yli, vaikka toki miehen raju voimankäyttäminen naista kohtaan voi hätkähdyttää osaa katsojakunnasta. Naisesta tehdäänkin elokuvassa selvästi heikompi osapuoli, niin väkivaltaisissa kuin seksuaalisissa kohtauksissakin. Sänkykamarin puolella Lou on koko ajan niskan päällä, alistamassa ja satuttamassa kauniimpaa sukupuolta. Seksikohtauksia elokuvassa nähdään paljon, ja mielestäni osa niistä ei ollut juonen kannalta lainkaan tärkeitä, vaan kokonaisuuden kannalta epäolennaisia. Tekijät mässäilevät siis kahdesta nimikaunottaresta kaiken ja vähän enemmänkin irti. Väkivalta sen sijaan pidetään hyvän maun rajoissa, mutta silti realistisen tuntuisena ja pointtinsa vahvistavana.
Pääroolissaan paljon vartijana oleva Casey Affleck ei onnistu omaan makuuni tarpeeksi hyvin. Miehen inisevä tekoääni ja texasin murteen vaivalloinen vääntäminen kuulostaa todella ärsyttävältä, ja tekee muutenkin vastenmielisestä hahmosta vieläkin enemmän hermoille käyvän tapauksen – liekkö tuo sitten ollut ohjaajan tarkoitus? Muutenkaan Affleck ei onnistu vangitsemaan hahmonsa mielenvikaisuutta uskottavalla tavalla, kun moni hänen virkaveljistään (esim. Nicholson, Perkins, Ledger) löi läpi vastaavankaltaisessa roolissa. Jessica Alba tyytyy olemaan lakanoiden välissä keikistelevä näyttävä kaunotar, joka ei lopulta pääse montaakaan vuorosanaa lausumaan. Samoin käy Kate Hudsonin hahmolle, jolle ei vain anneta mahdollisuuta nousta sängyn tasolta ylemmäs. Sivurooleista ei jäänyt ketään mieleen ja näyttelijäsuoritukset olivat kautta linjan varsin vaatimattomia.
Lopputulema elokuvasta The Killer Inside Me jää omissa papereissani alle keskitason. Laadukas ja omaperäinen toteutus ei vain pelasta tekelettä, kun sen sisältö huutaa tyhjyyttään. Leffalla ei ole minkäänlaista uudelleenkatsomisen arvoa, eikä se hyvästä yrityksestä huolimatta tarjoa genreeseensä mitään uutta.
