Stanley Kubrick hallitsi monet lajityypit, mutta ei viipynyt yhdenkään parissa turhan kauan. Mies on esimerkiksi ohjannut yhden kaikkien aikojen parhaimpina pidetyistä kauhuelokuvista, mutta muita saman genren leffoja ei tililtä sitten löydykään. 2001: Avaruusseikkailu on niin ikään äärimmäisen tärkeä pätkä, itse asiassa jopa eräs elokuvahistorian suurimmista ja keskustelluimmista teoksista ja sci-fi-genren ehdoton virstanpylväs, mutta eipä Kubrick koskaan seurannut tätäkään työtä jollakin vastaavalla, tai edes etäisesti samantyylisellä elokuvalla. Huomattavaa on myös, että vaikka miehen leffat usein nostetaan lajityyppiensä ehdottoman eliitin joukkoon, eivät ne todellakaan ole genren kirjoittamattomia sääntöjä orjallisesti noudattavia, tyypillisiä tekeleitä, vaan tarjoavat lähes poikkeuksetta kaikkea muuta kuin mitä katsojat odottavat genreluokittelun perusteella näkevänsä. Kubrick teki aina erilaisia, itsensä näköisiä elokuvia. Sotaleffaksi luokitellussa Full Metal Jacketissa tämä näkyy jälleen erehtymättömän selvästi.
Elokuva kertoo Vietnamin sodasta, mutta täysin eri tavalla kuin yksikään toinen aiheesta tehty pätkä. Leffa alkaa pitkällä, sotaharjoitteluun keskittyvällä osuudella, jossa nuorista miehistä muokataan sotaa varten lähes tunteettomia tappokoneita. Poikia kohdellaan kuin saastaa, harjoitukset ovat kovia, ja kun yksi töppää, saavat kaikki kärsiä. Nämä kohtaukset ovat kaikessa vastenmielisyydessään todella viihdyttävää katsottavaa ja selvästi leffan parasta antia. Teräskeuhkoista, toinen toistaan hurjempia törkeyksiä latelevaa kersanttia loistavasti tulkitseva Lee Ermey ja alokasjoukon huonokuntoisen, jatkuvasti mokailevan pullukan roolin niin ikään hienosti vetävä Vincent D’Onorfio ovat kiistatta tämän osuuden hallitsevat tähdet. Kuten sanottu, molemmat suoriutuvat vaativista rooleistaan erinomaisesti ja varsinkin D’Onorfion hahmon hienosti kuvattu kehittyminen ja lopulta hulluuteen vajoaminen on äärimmäisen kiehtovaa seurattavaa.
Erittäin hienosti kuvattu osio huipentuu lopulta yhteen Kubrickin uran ikimuistoisimmista kohtauksista, joka vetää vertoja monien täysveristen jännityselokuvien kliimakseille. Tästä siirrytään suoraan ja jokseenkin kömpelösti itse sotaan; aivan kuin elokuva olisi vaihtunut kesken kaiken johonkin toiseen. Tällainen siirtymä on aina ehdottoman tärkeää toteuttaa hyvin, mutta Full Metal Jacketin kanssa tässä ei valitettavasti onnistuta. Hieman hämmentävän alun jälkeen sotaosuus lähtee kuitenkin rullaamaan, mutta jokseenkin epätasaisesti, eikä missään vaiheessa yhtä sulavasti kuin leffan ensimmäinen puolisko. Kubrickin tapa kuvata sotaa ei ole missään nimessä tyypillinen, mutta tuntuu silti suurimmaksi osaksi melko mitäänsanomattomalta ja jopa lattealta. Mestariohjaaja tuntuu saaneen taas kunnolla naruista kiinni vasta elokuvan loppupuolella, jossa sotilasryhmä joutuu raunioituneeseen kaupunkiin pelottavan hyvin tähtäävän tarkka-ampujan armoille. Kuuluisassa kohtauksessa nähdään monia hienoja kuvakulmia, merkittävimpänä vihollisampujan tähtäimestä kuvattu, suorastaan hengen salpauttava otos. Jännitystä rakennetaan jälleen mestarillisesti ja tunnelma tihenee suorastaan epämiellyttävän piinaavaksi. Loppuhäivytys on sekin upea ja jättää hyvän maun suuhun. Nämä äärimmäisen hienot kohtaukset eivät kuitenkaan onnistu hautaamaan täysin alleen kaikkia vähemmän huikeita, jopa tylsiä hetkiä, joita leffaan mahtuu valitettavasti useita.
Vaikka Full Metal Jacket pyrkii käsittelemään sodan mielettömyyttä ja raakuuksia, ei se onnistu tässä tavoitteessa kuin kohtalaisin arvosanoin. Sen sijaan se on hieno, joskaan ei missään nimessä täydellinen kuvaus tavallisten miesten muodonmuutoksesta ja niin ollen myös siitä, mitä sota tekee ihmisille. Lopputuloksena on laadukas, mutta epätasainen sotaleffa, joka ei vahvasta aloituksestaan ja ajoittaisista huippuhetkistään huolimatta kuulu sen koommin genrensä kuin ohjaajansakaan ehdottomaan parhaimmistoon.
