Kaunis mieli kahmi Oscareita aikoinaan varsin reippaasti, mm. parhaan leffan pystin. Parhaimmistoa lähellä kuuluisien näyttelijöiden tähdittämä tekele ei silti ole. Yllättävän käänteen ja omaperäisyyttä Ron “Happy days” Howardin draama sisältää, mutta ratkaiseva koukku puuttuu: kuin biisi, joka loistavan intron jälkeen jää junnaamaan paikoilleen, ja hyytyy juuri kun kertosäkeen huippukohdan olisi pitänyt putkahtaa esiin.
Russell “Gladiaattori” Crowe vetää pääosan loistavasti, mutta hieman kornilta miehen habitus vaikuttaa. Crowe ei juuri näytä 24 tuntia vuorokaudessa matematiikalle aikaansa uhraavalta tutkijalta. Aina pelkkä sivupääjakaus ei tee ihmisestä nörttiä. Jennifer Connellyn osuus on sekin loistava, mutta liian tylsä Oscar-palkinnon arvoiseksi. Nätin matemaatikkotyttösen roolin olisi keskinkertaisempikin näyttelijä voinut näytellä. Ihan hyvillä mielillä Oscar Jenniferille kuitenkin suotakoon.
Jos en olisi nähnyt mestariteoksia kuten Fight Club tai The Others, jotka toimivat täysillä arvaamattomuudessaan ja omassa maailmassaan, Kaunis mieli voisi skitsofreenisine käänteineen tuntua paremmalta. Nyt laadukkaasti alkanut filmi jää puolitiehen, eikä syvällisempää katselukokemusta synny. Näyttää siltä, että Howardin ja tuottaja Glazerin produktio on alun alkaenkin tehty vain palkintoraateja varten – niinpä totuus John Nashista tai riskinotto ovat unohtuneet tekijöiltä kokonaan. Kaunis mieli ansaitsee kuitenkin suuret bonukset siitä, että niinkin antimediaseksikkäästä asiasta kuin matematiikasta ja nobelisti John Nashista on viitsitty purkittaa menestysleffa.
