Suomi on selviytynyt naapurivaltioiden ikeestä, sodista ja 50-luvun lopussa eletään vapautumisen aikaa. Viinaa trokataan, naiset harjoittavat vanhinta ammattia ja musiikkielämäkin piristyy sensorien otteen löystymisen myötä. Ensimmäisenä kansainvälinen meininki alkaa näkymään satamakaupungeissa joihin vaikutteita tuovat ulkomaiset laivat ja maailman merillä seilanneet kotimaiset uskallikot.
Keisarikunta kertoo faktalla höystetyn kuvitteellisen tarinan satamakaupunki-Kotkasta. Ja sen aikalaisten legendaarisesta musiikkikapakasta, Fenniasta. Mukana on tosipohjaisia henkilöitä Heiskasesta Junnu Vainioon. Juttu ei kuitenkaan keskity Kotka-henkilöitymään Vainioon, vaan Fenniaan ja siellä vaikuttavaan fiktiiviseen kaveriporukkaan. Poppoo on henkeen ja vereen soittajia sekä kavereita keskenään. Soppaa ja soitantaa ryyditetään naissuhteilla.
Lättyä ladatessa koneeseen odotuksissa oli hyvä meininki ja Suomen tuoreen näyttelijäeturivin vimmaa. Meiningin suhteen odotuksissa ei tarvinnut pettyä, mutta kaikki uudet kasvot eivät lunasta lupausta. Jokaisen äidin toivevävy Mikko Leppilampi on kuin liukas saippua josta ei otetta saa. Särmä puuttuu. DVD:n extroissa näyttelijät kertovat roolihahmoistaan ja heidän luonteistaan. Viimeistään tällöin tulee esille tekijä ja The Tekijä. Leppilampi ja Petteri Summanen (kuten kaikki muutkin) korostavat tekijätiimin hyvää henkeä ja ”kyllä meillä jätkillä oli hauskaa” –juttua. Summasen lopputoteutus on priimaa jossa roolin luonne tulee esille. Leppilammen kohdalla on sanottava että tekijöiden hyvä meininki näkyy väärällä tavalla. Tulee mieleen lätkäporukka jossa taputellaan olkapäille ja ollaan hyvää pataa, mutta todellisuudessa muut tietävät että ”jätkä mokas”. Leppilampi on kuin missi josta karikatyyripiirtäjä koittaa saada särmää ja luonnetta esille, mutta minkäs voit kun kohde vain hymyilee ja pakkelikerros peittää viimeisetkin luonnetta kuvastavat uurteet. Jopa Leningrad Cowboysissä vaikuttaneen Tuomas Uusitalon rooliveto on luonnikkaampi kuin Leppilammen. Ehkä sittenkin kaikkinainen suitsutus henkilöä kohtaan on nostanut odotukset liian korkealle?
Kokonaisuutena Keisarikunta sijoittuu Suomi-leffojen keskitasolle. Ajan kuvauksena leffa on ok. On todella positiivista että musiikki on koko tarinan pohjana, eikä Junnu Vainiota korosteta, vaan hän on yksi muiden joukossa. Käsikirjoitus ja dialogi toimii niiden näyttelijöiden kohdalla jotka ovat keskitason yläpuolella. Osalla porukkaa tuntuu teksti kovin istutetulta. 50-luvun ja musiikkiravintolan tunnelmaan pääsee mukaan mukaan hyvin. Kenties ravintoloiden persoonilla olisi voinut herkutella enemmänkin, sillä jokaisella paikkakunnalla riittää varmasti paikkallishulluja jos oikein penkoo. Tarinan kuljetuksesta tulee jotenkin kiireen leima ja liha jää puuttumaan luiden ympäriltä. Laadukkaat yksityiskohdat tekevät kokonaisuuden, mutta nyt on tyydyttävä pintaraapaisuun.
Viiskytluvun nostalgiatrippinä boogien, swingin ja jazzin maailmaan elokuva toimii mainiosti. Luulisin.
