Aurinko paahtaa preerialla. Tuuli puhaltaa kevyesti, ja vain vaivoin liikuttaa pientä tuulimyllyä. On niin hiljaista, ettei nykyajan ihminen pysty edes tajuamaan moista hiljaisuutta. Yksinäisellä juna-asemalla, pätsiä muistuttavassa helteessä, vaanii kolme tappajaa, jokainen aisti äärimmilleen viritettynä. He odottavat, odottavat ja odottavat. Pienen kärpäsen pörinä tuntuu korvia piinaavalta melulta, samoin vesipisaroiden tip-tip-ääni. Lopulta juna saapuu valtaisan ujelluksen ja metakan saattelemana. Kukaan vain ei näytä saapuvan paikalle… ei hetkinen, junan tuksuttaessa pois, huuliharpun kaihoisa soundi raikaa halki erämaan. Kireää tuijottelua, tuimia ilmeitä ja lyhyyttä, mutta ytimekästä dialogia. Sitten laukaustenvaihto. Joukko tappajia makaa maassa elottomina. Kyllä, Harmonica on saaapunut joukkoon. Taisto voi nyt alkaa…
Edellä oli kuvailtuna mahdollisesti elokuvahistorian hienoin intro, niin pitkälti kuin sanat vain riittävät. Kovin pitkällehän ne eivät riitä, sillä niin käsittämättömän kauniisti Sergio Leone on onnistunut kuvaamaan tämän oopperan ja julman lännenelokuvan välimaastossa kiikkuvan westerndraaman. Taustalla jylhästi uusiin svääreihin kohoava Ennio Morriconen säveltämä musiikki pysäyttää sekin katsojan paikoilleen.
Huuliharppukostajalla on muihin lännenelokuviin verrattuna aivan erilainen lähestymistapa. Se ei ole samanlaista machoilua tai äijäenergiaa mihin ollaan totuttu, vaan pikemminkin hienostunutta westernoopperaa, jossa juonittelulla on oikea paikkansa aivan kuten savuavilla revolvereilla tai kostonhimoisilla aatoksilla.
Näyttelijäjoukko leffassa on mitä laadukkain. Harmonicaa vähäisten eleiden ja karismansa varassa tulkitseva ahavoitunut Charles Bronson on Loistava isolla ällällä. Repliikkejä Bronson laukoo säästeliäästi, mutta sitäkin tarkemmin. Sama pätee myös luotien kohdalla, Harmonica on tarkka mies! Huuliharpun aikaan jo 63-vuotias Henry Fonda puolestaan taipuu vielä vanhana miehenäkin yllättävään pahistulkintaan (Frank), ja Jason Robartsin parrakas Cheyenne ylittää hänkin kaikki cooliuden rajat. Claudia Cardinalen osa tuntuu aluksi pelkästään vuoden 1957 italomissille ja povipommille valmistellulta sivuroolilta, mutta yllättäen Claudia nouseekin aivan Bronsonin kintereille, ja varastaa isomman roolin kuin mitä ikinä olisin uskonut. Sivurooleista ei sieltäkään pahan sanan arvoista suoritusta löydy, puolirampaa Mortonia esittävä G. Ferzetti ansaitsee ainakin maininnan.
Huuliharppukostaja on ikimuistoinen leffa, joka etenee hidastempoisesti ilman, että laahaaminen on lähelläkään. Mukaan sekoittuvat niin rakkaustarinat, juonittelut kuin raaka joukkomurhakin. Edes lapsia ei säästellä raaimmissa kohtauksissa, kun taas vastapainona (surullisimmissa kohdissa) laadukkaiden näyttelijöiden, Leonen ohjauksen ja Morriconen sävelten summa on jotain käsittämättömän kaunista.
Huuliharppukostaja on ehdottomasti elokuva, joka erottuu vielä vuosikymmentenkin jälkeen edukseen. Se säväyttää, nostattaa etenkin musiikillisilla ansioillaan ihokarvat pystyyn ja rakentaapa ympärilleen vielä Hollywoodleffoja uskottavamman karun maailman, jossa Sweetwaterin kokoisia unelmia voidaan rakennella. Loppumetreillä näytös, ja koko elokuva, huipentuu Harmonican ja Frankin kaksinkamppailuun, jonka lyö laudalta dollaritrilogian vastaaavat taistot:
– “Only at the point of dyin’…”
Eli eikun nauttimaan Huuliharppukostajan kokoisesta taideteoksesta, mieluusti hyvästä äänentoistojärjestelmästä kuunneltuna, DVD:n bonuksista nautiskellen ja muutenkin leppoisin mielin. Ai niin, tässä uudessa Special Edition-paketissa taitaa, perhana vieköön, olla vielä maailman tyylikkäimmät kannetkin bonuksena…
