Bram Stokerin ikimuistoinen romaani Dracula 1800-luvulta on poikinut tasaisin väliajoin vampyyrileffoja elokuvakansalle. Britannnia-USA-akselilla 1979 valmistunut Frank Langellan tähdittämä Dracula ei ole sieltä tunnetuimmasta päästä, mutta silti vallan mukava lepakkotyylittely.
Pääosissa nähdään mm. Sfinksissä (1981) ja Yhdeksännessä portissa (1999) esiintynyt Frank Langella. Aivan Christopher Leen karismaan Langella ei pysty kasarimalliin sojottavinen hiuksineen, mutta tarinan synkkyys on paljon intensiivisempää kuin vanhoissa, paikoin jo koomisissa Dracula-pätkissä.
Mystinen romanialainen kreivi nimeltä Dracula saapuu säiritsemään kylän elämää. Ja kun ”kaikkien aikojen rakastaja” ja kuolematon verenimijä käy työhön, yöpuvuissaan haahuilevat naisihmiset eivät ole turvassa. Mina Van Helsingin menehdyttyä mystisesti, kyläläisten täytyy hälyttää paikalle tämän isä professori Van Helsing (Laurence Olivier). Van Helsing aloittaa ajojahdin lepakon aisteilla varustettua vihollistaan vastaan. Käytössä ovat niin valkosipulinkynnet, ristit kuin tummat Nosferatu-hölinä – ainoa päämäärä on saada Dracula savustettua ulos varjoista.
Leffa laahaa alussa pahasti, eikä John ”Saturday Night Fever” Badhamin tarina lähde liikkeelle. Onneksi synkät varjot, kuolemanvakavat ilmeet ja koruton, usvainen maisema pääsevät hyvin esille. Dracula käy hönkäilemään tarinan naisen eli Lucy Sewardin (Kate Nelligan) niskaan. Meno yltyy lopussa jopa nostalgiseksi jahdiksi.
Nykyisten vampyyripläjäysten, joissa vampyyrit ovat konetuliasein varustettua nahka-asukansaa, rinnalla vuoden 1979 Dracula-versionti on mukavaa katsottavaa. Actionnälkään sitä ei sovi suositella, mutta Bram Stoker – tarinoiden ystävien ja kuutamon perään haikailijoiden mieleen nämä hitaasti lipuvat varjot lienevät. Ylinäyttelystä viis, tämä on kevyesti(ainakin) kertatarkastelun arvoinen pätkä.
