Luke Cage on Marvel-kustantamon sarjakuvasankari, jonka ensiesiintyminen vuonna 1972 toi sarjakuvalehdille yhden ensimmäisiä tummaihoisia supersankareita. Netflixin väkivaltaiseen tv-sarjamaailmaan Jessica Jonesin 1. tuotantokauden kautta lihallistunut Cage (Mike Colter) on väkivahva ja luodinkestävä nallekarhu, joka haluaisi olla näkymättömissä vaikkei siihen tietenkään kykene ilkeiden ihmisten riepotellessa yhteiskuntaa. Nöyrä tiskaaja ja lattianlakaisija riisuu vastentahtoisesti kumikäsineensä, kun röyhkeä yökerhonomistaja Cornell ”Cottonmouth” Stokes (Mahershala Ali) sotkeutuu ympyröissään ja tulee vetäneeksi Harlemin Tuhkimon ja tämän läheiset konnuuksiinsa. Alkaa laahustava taisto rikollisuuden kitkemiseksi ja oikeuden voittamiseksi.
Supersuositut Marvel-elokuvat ovat surutonta, sadoilla miljoonilla dollareilla tehtyä kertakäyttöviihdettä, joiden joukosta löytyy jokunen hyvä (Guardians of the Galaxy, Captain Marvel) sekä muutama hirvitys (Iron Man 2, Thor: The Dark World, Black Panther). Loput plus miinus kaksikymmentä teosta ovat mitäänsanomatonta tietokonetehoste-melskausta, joiden parissa jaksaa olla yhden hetken niiden suurten budjettien ja A-luokan tähtien ansiosta, mutta joita sen jälkeen ei jää enää muistelemaan eikä kaipaamaan.
Maanläheisemmässä sarjamaailmassa näin selkeää hyvä-huono-tasapaksu-asetelmaa ei ole, sillä kehityskelpoisetkin juoniaihiot tuhotaan liian pitkillä tuotantokausilla, kömpelöillä käsikirjoituksilla ja epätasaisilla näyttelijäsuorituksilla. Kuudesta sarjasta (yhteensä 13 tuotantokautta, 166 jaksoa) koostuva, Netflixin pyörittämä Marvel-universumi tarkastelee supersankareita ruohonjuuritasolta, pienempien ongelmien ja uhkien kautta. Batmanin hengessä tällä kertaa maailma ei ole vaarassa, vaan yleensä tulilinjalla on sankarin kotikaupunki tai lähipiiri. Perheen ja rakkauden merkitystä korostetaan tietysti naiiviuteen asti, mikä ei yhdisty kovinkaan hyvin verimuhjuiseen ja ultraväkivaltaiseen K18-toimintaan, josta kaikki sarjat pitävät itsepintaisesti kiinni.
Luke Cage ei ole verisimmästä päästä, mutta lähes kaikkien päähahmojen perhearvoja, -menneisyyttä ja -kaipuuta tarkastellaan puuduttavuuteen asti. Mustien oikeuksia pohditaan yhteiskuntaluokan molemmissa päissä, kuuluisia tummaihoisia ajattelijoita, aktivisteja, kirjailijoita, räppäreitä ja urheilijoita mainitaan nimeltä, mutta heihin ei paneuduta sen kummemmin. Välillä tehdään suorastaan pastissia blackspoitaatiolle (70-luvun alussa keksitty Luke Cage toimi sarjisvastineena aikansa suositulle genrelle), ainakin mitä musiikkiin tulee. Valitettavasti ääniraita ei toimi, vaikka svengaava onkin; se on usein tunnelmaa rikkova ja dramaattiset hetket tahattoman hassuiksi tekevä. Päänäyttämö Harlemia rakastetaan ja samalla toivotaan että joku tulisi puhdistamaan sen kadut saastasta, vaikka katsojalle kaupunginosa näyttäytyy melko puhtoisena ja viattomana paikkana ilman huumeita, hulluja, kodittomuutta tai tauteja. Iäkkäät hahmot kajauttelevat sellaisia vavisuttavia fraaseja kuin ”Kova työ palkitaan”, ”Usko itseesi” ja ”Rikos ei kannata”. The Wire -sarjan yhteiskuntakritiikki ja realismi jää vain räpiköiväksi yritykseksi.
Ilmestyessään vuonna 2016 Luke Cagen ensimmäinen kausi rikkoi katsojaennätyksiä, kaatoi Netflixin ja oli arvostelumenestys, mutta hypen laskettua moni kehuja on varmasti vaihtanut mielipidettään. Luke Cage ei nimittäin ole hyvä sarja.
Ensimmäisessä jaksossa pystytetyt jännitteet hajotetaan jo kauden puolessavälissä, eikä jo valmiiksi hapuilevasta rytmistä saada sen jälkeen enää ollenkaan kiinni. Jaksojakin täten on vähintään puolet liikaa. Suurin taisto on lopulta se, saako täysin puskista ilmestyvä Diamondback (kiemurrellen ylinäyttelevä Erik LaRay Harvey) Cagen hengiltä. Raamattua kiusallisen kornisti siteeraavan saarnamies-murhaajan jahti on monijaksoisena jännitysnäytelmänä todella turhauttava ja pitkästyttävä: miksi pelätä Luke Cagen puolesta, päähenkilön joka kantaa tv-sarjansa nimeä, Marvel-maailmassa jossa kukaan sankari ei kuole ilman kymmenen vuoden pohjustusta. Spoilerivaroitus: Cage ei kuole. Siitä huolimatta sarjan tekijätiimi yrittää pitää katsojaa varpaillaan seitsemän 50 minuuttisen jakson ajan. Spoilerivaroitus: se ei onnistu.
Näyttelijät ovat Netflixversumin muiden supersarjojen tapaan parhaimmillaan keskinkertaisia, huonoimmillaan raivostuttavan kamalia. Mike Colter on kiltin kovanahan pääosassa fyysisesti pätevä, ja onnistuu esiintyjänä silloin kun osaa jättää esiintymisen vähemmälle; hänen muikisteluaan ja sisäistä myllerrystään on helppo katsoa, mutta heti vihaan, tuskanparkaisuihin tai muihin isoihin tunteisiin eläytyessään tapahtuu lipsahdus kesäteatteritasolle. Simone Missickin esittämä etsivä Misty Knight on kirjoitettu melodramaattiseksi Sherlock Holmesiksi, joka näkee rikospaikalla tapahtuneet teot päänsä sisäisinä valvontakamerakuvina. Usvaisella Ritarilla on monia ihmeellisiä taustatarinoita ja sivujuonia, vaikkei hahmona ole sarjan kannalta mitenkään oleellinen. Liiallinen jaksomäärä on syypää tähänkin. Rosario Dawsonin empaattinen sairaanhoitaja Claire Temple on tuttu Daredevil-sarjasta, ja nousee Luke Cagessa tärkeään sivurooliin juuri kun rönsyilevä käsikirjoitus romahtaa puolessavälissä kautta. Dawson on kaartin paras näyttelijä, mutta Claire valitettavan pliisu ja unohdettava apusisar, joka on tuotu mukaan vain jotta sarja saadaan linkitettyä muuhun Marvel-Netflix-kosmokseen.
Antagonistitkaan eivät ole sen parempia. Monesti palkittu Alfre Woodard esittää Mariah Dillardia, kieroa poliitikkoa suoraan Kauniista ja rohkeista, joka Cottonmouthin serkkuna piileskelee näkyvillä, ja yrittää kulisseista käsin haalia Harlemin valtaa itselleen. Theo Rossi on Shades, nimensä mukaisesti aurinkolaseja käyttävä rikollinen, jonka persoona on aurinkolaseissa ja niiden käytössä. Ja sitten on Mahershala Ali, joka nyttemmin on nostettu Hollywoodin tähtirivistöön yhdeksi sen lahjakkaimmista näyttelijöistä, mutta ainakaan Cottonmouthina tämä tuleva tupla-Oscar-voittaja ei ole parhaimmillaan. Hän rakentaa kelmistään köyhän miehen Stringer Bellin, kunnolliseksi bisnesmieheksi haluavan sosiopaatin, joka tappaa kainostelematta ja syyttää sitten vaikeuksistaan vaikeaa nuoruutta. ”Moniulotteisuus” on varmasti kiilunut käsikirjoittajien ja Alin silmissä, mutta katsojana on vaikea kiinnostua kliseillä kuorrutetusta pohatasta, joka nurkkaan ajauduttuaan hohottaa kuin Seesamtien Kreivi Kamreeri. Sävyongelmat ovat jälleen läsnä: Cottonmouth on aikuisten väkivaltaviihteeseen upotettu pahis Heinähatusta ja Vilttitossusta.
Sarjan ja näyttelijöiden huonouden suurin syy on tietenkin käsikirjoituksessa, mutta vaikea on Luke Cagen kaltaisen mälsän oikeudenpuolustajan ympärille mitään kiinnostavaa rakentaakaan. Cage on kuin Kapteeni Amerikan ja Teräsmiehen hidas isoveli, joka haluaa elää ehdottoman oikein suostumatta edes siistiin supersankariasuun.
Miten siis lopettaa arvostelu tv-sarjasta, jota ei voi suositella kenellekään? Ehkä näin: älkää katsoko.
