Michael Crichtonilla (RIP) oli 70-luvulla vahva visio sairaalaan sijoittuvasta draamaelokuvasta, joka osoittautuisi vielä jättipotiksi. No, niinhän se osoittautui, mutta vasta parikymmentä vuotta myöhemmin ja sarjamuotoon runtattuna eli, kyllä, Tehiksestähän tässä nyt puhutaan. Ja Teho-osaston hektisiltä käytäviltä on hyvä hypähtää elokuvaan nimeltä Kooma, joka selkeästi toimi lohdukkeena sille, että ER-idea ei vielä ollut kypsynyt valmiiksi.
Kooma on sinänsä jo hauska tapaus, että sen on kirjoittanut lääkäriksi valmistunut, mutta sittemmin tulevaisuuden kauhukuvia maalaavaksi kirjailijaksi päätynyt, mies. Ja ohjaajana häärii siis lääkäriksi valmistunut, mutta sittemmin tulevaisuuden kauhukuvia maalaavaksi kirjailijaksi päätynyt, mies. Ja aiheena on lääkärimaailma, mutta sangen jännitysdraamallisesta perspektiivistä tarkasteltuna.
Kuten Crichtonin elokuvat yleensä, on myös Kooma korostettu kauhukuva siitä, mitä tulevaisuus (ja sen hoitometodit) voi tuoda tullessaan. 70-luvun tehostetekniikka tai Crichtonin (tilapäisesti karsastanut?) visuaalinen silmä eivät tee oikeutta kirjana ihan kiitettävälle kokonaisuudelle. Toisaalta eipä pääparimme Geneviève Bujold ja Michael Douglas saa sekään kummoista kipinöintiä aikaan. Geneviève sentään näyttää söpöltä ravatessaan sairaalan omituisten anestesiaongelmien syiden perässä. Michael taasen… niin… vaikuttaa lähinnä opiaattinsa jo nauttineelta tylsimykseltä. Haukotus.
Kooma on idealtaan lopulta simppeli, mutta silti idea on toteutusta suurempi. Uskollisesta kirjan tarinan mukailusta huolimatta yleisilmapiiri on jopa liian kalsea (vaikka sairaalaa voi oikeutetusti kuvata samaisella adjektiivilla ja sitä kai Crichton lie tavoitellutkin: kylmää, yksilön unohtavaa tulevaisuuden sairaalaa) ja kaikkein suurimman kliimaksinsa hukkaava. Oikeastaan Coman asema jonkinasteisena kulttiteoksena on liioiteltu. Sen sijaan sairaalatrillereiden joukossa se toimii kyllä pelinavaajana, eikä 70’s-trilleristä taida tylsyyttä, saati koomaa, löytää kuin kaikkein paatunein 2k-toiminnan uhri. Ja heillekin lohtua tuonee ruudussa pikaisesti käväisevä toimintajumala Tom Selleck.
