Vaikka Kapteeni Amerikka kuuluu meikäläisen suosikkihahmoihin sarjakuvamaailmassa, eivät Marvelin laajennetun universumin kaksi edellistä Cap-soololeffaa aiheuttaneet allekirjoittaneessa oikeastaan minkäänlaisia positiivisia värähdyksiä. First Avenger kertasi sankarin syntytarinaa ihan rattoisasti, mutta loppui täysin kesken, yksinkertaisesti vain pedaten tulevaa. The Winter Soldier taas… noh. Ymmärrän, mitä Russon veljekset filmillään hakivat, ja koskapa niin monet mailla ja mannuilla ovat hehkuttaneet ohjaajien ratkaisua vieroittaa tapahtumat supersankarikontekstista niin paljon kuin mahdollista, vähentää sarjakuvamaisuutta ja lähentyä suuren budjetin agenttiseikkailuita a’la James Bond tai Korppikotkan kolme päivää (jonka veljekset mainitsivat suureksi innoituksen lähteekseen), ei tyyliseikkaa voi väittää epäonnistuneeksikaan. Minuun se ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta, päinvastoin.
Noh, sitten tuli Civil War. Olin jo haudannut toivon kyseisen saagan suhteen, jopa niin pahasti etten vieläkään ole edes nähnyt Avengers-filmejä, mutta hei, Civil War. Kyseessä on 2000-luvun heittämällä merkittävin sarjakuvatarina. Storyline, joka järisytti koko Marvelin universumia, ja oikeasti aika huikeaa luettavaa monelta kantilta ajateltuna. Ajattelin, että ok, vau. Rohkea valinta lähteä viemään tätä nimenomaista trilogiaa tuohon suuntaan, filmata juuri tuota tarinaa. Ja annoin itseni innostua edes hieman, ja lopulta marssin kuin marssinkin teatteriin viettämään kesäiltaa popcornin tuoksussa lapsuuteni suosikkien parissa.
Objektiivisesti elokuvanakaan Civil War ei ole oikeastaan mistään kotoisin. Siinä on liikaa sivujuonia, liikaa turhia, pintaraapaisun tasolle jääviä hahmoja ja liian poukkoileva käsikirjoitus. Oikeastaan on vaikea uskoa, että mitään käsikirjoitusta on edes ollut, ennemminkin vain kohtauslista ja 400 sivua one-linereita Robert Downey Jr:lle. Tarina hyppii iloisesti sieltä tänne ja takaisin esitellen hirveän määrän erilaisia tapahtumasarjoja ja henkilöitä, mutta paneutumatta mihinkään kunnolla. Hahmokavalkaadi on laadukas ja syvä, mutta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta filkan henkilöt jäävät kuitenkin pelkiksi pahvikuviksi ja karikatyyreiksi. Toiminta on tylsää ja itseääntoistavaa, kuten lopulta koko leffa.
Suurin pettymys fanille on kuitenkin se, että koko Civil War-hommasta mukana on n. Kaksi kohtausta, nekin pelkistettyinä, ja päähuomio tarinassa keskittyykin sitten ihan muualle, siihen samaan tylsään ja turruttavaan agenttihölynpölyyn ja oikeasti aika loppuunkaluttuun Winter Soldier-kohkaamiseen. Siinä missä Civil War sarjakuvana oli eeppinen, dramaattinen ja raju, on tämä leffa kaikkea muuta. Sarjiksen suurin vahvuus oli sen vastakkainasettelun teema, joka rikkoi perinteistä supersankaritarinoiden hyvä vs paha -kaavaa. Siinä hyvisten poliittiset erimielisyydet kärjistyivät lopulta maailmaa ravistelevaksi konfliktiksi, jossa veli joutui asettumaan veljeä vastaan ja jokaisen viittasankarin oli punnittava moraalinsa. Tarinaa pystyi myös hyvin lukemaan vertauskuvallisena, helvetti, siinä haettiin jopa tiettyä demokraatit vs republikaanit -mittelöä. Laki vs velvollisuus, oikeus vs valvonta. Kaikki tämä loistaa poissaolollaan leffaversiossa, joka on pelkkää liennytyksille alistettua, perheystävällistä ja valmiiksipureskeltua mössöä, jossa ketään ei saa oikeasti sattua, tappelun keskelläkin varmistellaan, että ollaanhan vielä kavereita ja lopussa kaikkia vähän hymyilyttää.
Kilpailijayhtiö DC:n tämän vuoden Batman V Superman oli tummasävyistä ja rosoreunaista tykitystä alusta lähes loppuun saakka. Civil War jatkaa Marvelin valitsemaa periamerikkalaista PC-linjaa raivostuttavuuteen asti. Lähdemateriaalin rohkea kriittisyys loistaa poissaolollaan ja tilalla on tylsää, harmitonta ja geneeristä, lapsiystävällistä toimintaläpsyttelyä. Erityisen vihastuttavaa tästä tekee se, että kyse ei ole epäonnistumisesta vaan valinnasta. Tekijät ovat tahallaan tukahduttaneet potentiaalinsa ja lähteneet varmistelemaan. Ja kuitenkin moni sarjakuvadiggarikin on Russojen näkemystä kehunut, mikä on minulle täysi mysteeri. En oikeasti pysty ymmärtämään, kuka tästä jöötistä tykkää?
Ehdottomasti parasta antia leffassa on lopulta Tom Hollandin Hämähäkkimies, joka oikeasti teini-ikäisenä, hintelänä ja semisti kiusallisena nördenä vastaa sarjisten Hämistä huomattavasti paremmin kuin edelliset live action-versiot hahmosta. Toivotaan siis todella, että ensi vuonna ensi-iltansa saava Spider-Man: Homecoming on kokonaisuutena eri settiä kuin tämä kammottava pettymys.
