Kun sarjakuvista ryhdytään tekemään leffoja, yhtenä kriteerinä tavallisesti pidetään sitä, miten uskollisia ne ovat lähdemateriaalilleen. Silti usein vain harva tällainen elokuva on todella uskollinen alkuperäisteokselle – juoni saattaa lähinnä vain löyhästi mukailla alkuperäistä tarinaa, mukana lähinnä hahmot, ja joku tapahtuma sieltä, toinen täältä.
Ilokseni voin kuitenkin todeta, että Batman: Killing joke kuuluu tähän harvalukuiseen lähteille uskolliseen joukkoon. Elokuva seuraa alunperin jo 1988 ilmestyneen, Alan Mooren käsikirjoittaman ja Brian Bollandin kuvittaman mestariteoksen juonta kiitettävän uskollisesti – jopa repliikkejä ja kuvausta myöten. Vastaavaa en muista vielä koskaan nähneeni. Kun vielä lisäksi Mark Hamill on aiemmista sanomisistaan huolimatta palannut vielä ainakin täksi kerraksi Jokerin osaan, hyppysissä on sanalla sanoen melkoinen helmi.
Tai voisi olla, jollei alkupuolta olisi menty täyttämään mielestäni jokseenkin turhalla täytemateriaalilla, jos sitä nyt voi sellaiseksi kutsua. Batgirl, joka ei alun alkujaan tarinaan edes kuulu, on kirjoitettu mukaan jotenkin väkinäisen oloisesti. Venytetyltä maistuva täyte, joka olisi ehkä toiminut paremmin omana itsenäisenä lyhytanimaationaan, syö harmittavasti elokuvan kokonaiskeston ensimmäisen kolmanneksen, ja samalla hukkaa Batmanin ja Jokerin suhdetta tutkiskelevan alkuperäistarinan todellisen potentiaalin.
Tällaisenaan Killing joke on lähdematskulle poikkeuksellisen uskollinen ja monella tapaa mukavan viihdyttävä kokonaisuus, mutta mikäli alun turha Batgirl-täyte olisi suosiolla jätetty pois, ja näin säästynyt aika olisi käytetty alkuperäisen tarinan hengessä enemmän Yön Ritarin ja Klovniprinssin suhteen läpikäymiseen, lopputulos olisi voinut olla vielä paljon parempi.
