Varjoja oli näyttelijä-ohjaaja John Cassavetesin debyytti ohjaajana ja yksi indie-elokuvan kulmakivistä. Näyttelijät kasattiin teatterikoulun oppilaista ja itse elokuvakin oli alkujaan osa kyseisen koulun improvisaatiokurssia. Valmiina oli jo tehtävänanto, joka käsitteli rotuennakkoluuloja, mutta Cassavetes näyttelijöineen innostui hommasta sen verran että lopputuloksena oli elokuva, joka loi täysin uudenlaisen lähestymistavan näyttelijöihin, ja siihen, kuinka kamera näitä tallentaa.
Varjoja voisi vaikuttaa jossain määrin enemmänkin näyttelijöiden, kuin ohjaajan elokuvalta, koska kameran tehtävänä on lähinnä olla yksinkertaisesti hahmoja lähellä, ja elää elämäänsä näiden mukana. Myös valaistusratkaisut tehtiin siltä pohjalta, miten näyttelijät kulloinkin käyttäytyivät ja liikkuivat.
Pohjalla on kuitenkin Cassavetesin vankka visio elokuvasta toteutettuna juurikin näyttelijöiden näkökulmasta, ja uudesta impulsiivisemmasta elokuvailmaisusta, joka on voimissaan vielä tänäkin päivänä muun muassa Dogma-puritaanien keskuudessa.
Varsinaista juonikuviota ei ole. Elokuva seuraa yhden mustan perheen, ja yhden sekalaisen äijäporukan arkea. Aiemmin mainittu veljeskolmikko elää yhdessä puoliverisen sisarensa kanssa, jolla on kytemäisillään suhde valkoisen miehen kanssa. Yksi veljistä kokeilee kykyjään laulajana ja toinen toimii tämän managerina. Kolmas veli taasen kytkeytyy siihen toiseen porukkaan, jonka päivät kuluvat lähinnä naisia iskiessä ja kadulla nujakoidessa.
Elokuva alkaa pisteestä A, ja myös päättyy pisteeseen A, ilman että mitään kummempaa kehitystä ehtii tapahtua. Mutta koska kyseessä on juurikin kokeilu, ei tämä ole edes lopputuloksen kannalta oleellista ja niinpä voi tämän seikan huoletta antaa anteeksi. Enemmän tästä saa irti jos keskittää huomionsa ulkojuonellisiin seikkoihin, ja vallankumoukselliseen toteutustapaan. Kuten aiemmin tuli jo mainittua, harva elokuvantekijä saa kameransa yhtä lähelle näyttelijöitä, kuin Cassavetes.
Jazz-sykkeen tahtiin huojuvat tapahtumat seuraavat toisiaan välillä jopa järjestyksessä, joka voisi ensi alkuun tuntua täysin sattumanvaraiselta ilman mitään sen kummempaa punaista lankaa tai logiikkaa. Harvoinhan näitä edellä mainittuja elämästä löytyykään. Vaikka näyttelijät ovat amatöörejä, ovat suoritukset erittäin luontevia. Tämä johtunee ennen kuvauksia tapahtuneesta parin viikon mittaisista psyykkaussessioista, joissa henkilöt porukalla luotiin ja hahmoteltiin viimeisen päälle. Lopullisessa elokuvassa on oikeastaan paha puhua edes varsinaisesta ‘näyttelemisestä’, hahmot yksinkertaisesti ovat.
Varjoja on kaiken ohessa myös lähes dokumentaarinen kuva New Yorkista, suurkaupungin elämästä, ja ihmisistä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Välillä simppeli on sitä kaunista.
