Hurja joukko on lähes täydellinen elokuva. Täydellistä elokuvaa ei vielä ole tehty, mutta muutama lähes täydellinen on, ja yksi niistä on tässä. Sam “Bloody Sam” Peckinpahin loistavaakin loistavampi klassikkowestern The Wild Bunch, joka nousi kertakatsomisella meikäläisen parhaat elokuvat Top-kymppiin sijalle kaksi, heti Hyvien, pahojen ja rumien perään.
Vanhentuvista asemiehistä koostuva roistojoukko palkataan ryöstämään eräs aseita kuljettava juna. Tehtävää ei helpota se, että koko ajan niskaan on huohottamassa palkkionmetsästäjäporukka, johon kuuluu myös joukon entinen jäsen, Zeke Thornton, joka tekee mitä vain, ettei joutuisi takaisin vankilaan. Samalla kuvataan muuttuvaa Amerikkaa, villiä länttä, joka on katoamaisillaan. Autot tekevät jo tuloaan, puoliautomaattiaseet ja konekiväärit niittävät tuhoa, ja kovien äijien aika alkaa olla ohi.
Itse olen aina pitänyt länkkäreistä aivan älyttömästi. Olen oikeastaan pitänyt niistä siitä asti kun aloin katsomaan muunkinlaisia elokuvia kuin piirrettyjä. Ja suunnaton äijäleffafani olen myös ollut aina. Hurjaa joukkoa kehuttiin yhdeksi parhaista westerneistä, ja yhdeksi kovimmista äijäfilkoista, niin täytyihän se katsastaa.
Ja tämä kannatti. Vaikka suosikkejani ovat jo pitkään olleet spaghettilänkkärit, niin amerikkalaisen westernin pisteet nousevat Hurjan joukon myötä paljon. Joskin, tehdessään elokuvaansa Peckinpah on selvästi pyrkinyt pyristelemään irti jenkkicowboypätkien kliseistä, ja sekoittelemaan niiden hyviä puolia sekä italowesternien tyyliä. Ja Bloody Sam onnistui tässä loistavasti. Elokuva on verinen, tyylikäs, karu ja todenmakuinen. Äijäfiilistelyä löytyy yhteensä ehkä Syltty Stallonen uran verran, ja tämä ei ole ollenkaan huono juttu, päinvastoin. Ja vaikka filkka on kuvattu kuusikymmentäluvun lopussa, sisältää se silti upeimpia actionjaksoja mitä elokuvissa on ikinä nähty. Silti, Hurja joukko ei ole pelkkää verellä mässäilyä ja mäiskettä, ei todellakaan. Tämä on elokuvataidetta parhaimmillaan. Peckinpah pohjustelee toimintakohtauksia loistavasti, keskittymällä pikkuasioihin, hienoilla kamera-ajoilla, ja antamalla katsojan odottaa. Kohtauksien rakenteleminen nouseekin Leonemaisiin mittoihin, ja kun sitten räjähtää, räjähtää kunnolla. Verta, hikeä, luoteja ja hidastettuja kuolinkohtauksia. Raadollisuudessaankin äärimmäisen kaunista. Hurjan joukon lopputaistelu lienee hienoimpia kohtauksia ikinä, eikä siitä pääse mihinkään.
Casting on loistava. William Holden on jälleen erinomainen, ja esittää taas kyynistä antisankaria. Pankin räjäyttää silti Ernest Borgnine, mies joka osaa halutessaan näyttää pahemmalta kuin pahalta, mutta jonka hymy pistää takuuvarmasti katsojankin hymyilemään. Suosittelen Wild Bunchia avoimesti kaikille. Kuten jo sanottu, kyseessä on mestariteos, The Movie, jonka voittaa ainoastaan Hyvät, pahat ja rumat. Hitto, tämähän on ihan yleissivistystä. Must see. Varsinkin länkkärifaneille, ja niille jotka pitivät Peckinpahin muista filmeistä. Todellisten elokuvanystävien kannattaa myös vaivautua, ja toimintafanit, katsokaa ihmeessä, näätte että on sitä hienoa actionia tehty jo ennen Likaista Harrya.
