Olkoonkin, että Christopher Walkenin tähdittämä McBain on sekopäisyydessään ja kotikutoisessa kömpelyydessään samaan aikaan sekä hellyyttävä että ääneennaurattavan hauska ja unohtumaton actionpätkä, sen ohjaaja James Glickenhaus oli duunaillut uransa parhaan teoksen jo yhdeksän vuotta aikaisemmin. Glickenhausin törkyinen vigilante-eepos The Exterminator, suomeksi Teloittaja, on pahamaineinen monessakin suhteessa. Lähinnä kuitenkin ehkä siksi, että se on vuosien varrella kovinkin parjattu, haukuttu ja teilattu (ehhehehe) kriitikoiden toimesta. Mm. legendaarinen amerikkalainen elokuva-arvostelija Roger Ebert kirjoitti The Exterminatorin olevan ”pieni, epäpuhdas häpeäharjoitus” ja ”sairas esimerkki siitä lähes uskomattoman kaameasta raakalaismaisuuden tasosta, jolle amerikkalainen elokuva on laskeutunut…”.
Onko Glickenhausin elokuva sitten pieni? On todella, kaikilla mittareilla. Kasaan yskityllä palttiarallaa puolentoista miljoonan budjetilla ei vielä kuuhun lennetty. Ei edes 80-luvulla. Filmiin ei ole saatu mukaan yhtään edes B-luokan tähtinäyttelijää, vaikka toki genren vannoutuneet fanit tietyt naamat tunnistavatkin. ”Epäpuhdas” on myös kieltämättä hyvä sana kuvaamaan tätä filmiä. Lähtien ihan visuaalisesta ilmeestä aina yönmustaan sisältöön ja Glickenhausin kaunistelemattomaan, suorastaan mässäilevään kuvastoon, filmin moraalisesti arveluttavista motiiveista puhumattakaan, kyseessä on likainen ja törkyinen eksploitaatioelokuva.
Amerikkalaisen elokuvataiteen ”kaamealla raakalaismaisuuden tilalla” Ebert todennäköisesti aikalaisarvostelussaan viittasi yleisemminkin juuri tämänkaltaisiin, suurten studioiden ulkopuolella tehtyihin B-luokan grindhousetuotoksiin. Näihin filmeihin, jotka ”ovat olemassa vain näyttääkseen loputtomia silpomisia, vammauttamisia, päänleikkauksia ja polttamisia”, ja jotka 80-luvulle tultaessa saavuttivat häpeilemättömällä splattermeiningillään aivan uuden raadollisuuden asteen. Osin VHS:n mukanaan tuomien mahdollisuuksien ja osin niiden riippumattomien pienstudioiden myötä, joita 70-luvun lopussa, 80-luvun alussa putkahteli kuin kastematoja sateella.
Se, onko The Exterminator olemassa VAIN näyttääkseen noita kauheuksia on tietysti kiistanalainen asia josta jokainen voi muodostaa oman mielipiteensä vain katsomalla filmin ja koittamalla perstuntumalla arvioida sen tarkoitusperiä. Varmaa on se, että se on olemassa AINAKIN näyttääkseen noita mainittuja hirveyksiä eikä se todellakaan häpeile näitä ansioitaan, eikä tietysti pitäisikään häpeillä. Toisaalta ohjaaja James Glickenhaus on pitänyt tähän päivään asti haastatteluissa ja kommenteissaan kiinni siitä, että hänen perimmäinen lähtökohtansa oli arvioida Vietnamin sodan kokemusten vaikutusta sen läpikäyneiden ihmisten psyykeen ja näyttää mitä tapahtuu, kun tällainen ihminen jätetään täysin oman onnensa nojaan kylmässä nyky-yhteiskunnassa. Jos elokuvaa analysoi tältä kantilta, sen voi lukea jopa surumielisenä kannanottona veteraanien puolesta; leffan tarjoileman näkemyksen mukaan tällainen post-traumaattinen ex-sotilas ei ilman valtion tukea ja ammattiapua milloinkaan ymmärrä lopettaa sotimista.
Filmin keskushenkilö John Eastland onkin ihan perusjamppa, joka painaa raskasta, fyysistä duunia parhaan kamunsa kanssa läppää heitellen. Pienet asiat kuitenkin muistuttavat molempia miehiä sodan kauhuista jatkuvasti. Lopulta syöpäisen, saastaisen New Yorkin paskaisia katuja mittailevat, lähes eläimellisinä kuvatut katujengiläiset raastavat Johnin kaverin (tämäntyylisten leffojen vakiokasvo Steve James pienessä, mutta tiukassa roolissa) selkärangan poikki pahoinpitelyn yhteydessä ja äijä halvaantuu. Tämän seurauksena taistelun turruttama John lataa rynnäkkökiväärin ja astelee asfalttiviidakkoon sotatantereelle, joka eroaa Kaakkois-Aasian vastaavasta vain siten, että neonvaloja on enemmän eikä tappamiselle ole auktoriteettien oikeutusta.
Samaa teemaa samassa kaupungissa olivat jo aiemmin käsitelleet hyvin samankaltaisesti mm. sellaiset klassikkoelokuvat kuin Taksikuski ja Väkivallan vihollinen. Näissä molemmissa päähenkilön muutokseen ja asteittaiseen luisumiseen miekan tielle käytettiin aika paljon aikaa ja iholle menevää henkilökuvausta. Glickenhaus ei moiseen filmiä tuhlaa. Johnin kamu pahoinpidellään, John lohduttaa kamun vaimoa lupaamalla taloudellista tukea ja seuraavassa kuvassa kiristääkin jo yhdeltä paskanilkiltä tietoja liekinheittimellä. The Exterminator etenee vastaavalla kiirellä myös tästä eteenpäin; Johnin ei näytetä tekevän minkäänlaista etsiväntyötä, hän ilmestyy Kuoleman enkelin tavoin ylimielisten mafiapomojen, limaisten pedofiilien ja väkivaltaisten katujengiläisten tielle kuin tyhjästä ja rankaisee heitä rikoksistaan milloin polttamalla, milloin syöttämällä rotille, milloin vetämällä teollisen lihamyllyn läpi. Ja kun nimimerkillä Tuholaistorjuja esiintyvä kostaja pääsee vauhtiin, ei loppua näy, kunnes myös Vietnamissa sotinut, kyyninen ja uskonsa oikeuteen menettänyt rikosetsivä (mm. Enter The Ninjassa pahistellut Christopher George) pääsee sattuman kautta Johnin jäljille.
Sellainen elokuva tämä on. Vaikka kohtaukset katkeavat ja vaihtuvatkin joskus epäloogisesti ja hätäillyn tuntuisesti ja vaikka alun Vietnam -jakso tuntuu kokonaisuutta tarkastellen olevankin kuin jostain toisesta, tuotantoarvoiltaan korkeammasta elokuvasta (budjetista lähes kolmannes poltettiin tähän alle kymmenen minuutin kohtaukseen) en silti väittäisi lopputulosta hätiköidyksi tai sisällöttömäksi. Tekijät ovat viestinsä runnomisessa ottaneet erilaisen, fyysisemmän lähestymistavan kuin monet muut vastaavan aiheen filmit, ja se toimii. Kokonaisuutta kelatessa elokuva tuntuu lopulta yllättävänkin ehjältä, suoraviivaisuus harkitulta. Väkivalta on kautta linjan raakaa ja eksploitatiivinen lähestymistapa sekä yleinen halpuus tekevät siitä vielä mieleenpainuvampaa, mutta toisaalta voisiko se muunlaista tällaisessa tarinassa ollakaan? Pitäisikö olla? Mielestäni ei. Teoksen nihilismi on lähes kouriintuntuvan todellista, ei mitään päälleliimattua keittiöfilosofiaa.
Yksi filmin suurimpia valtteja, ellei jopa tärkein yksittäinen asia, on lopulta sen usein (turhaan) yksioikoiseksi parjattu päähenkilö. Glickenhausin elokuva on vihaisuudessaan kuin 50-luvun länkkärit, joissa hyviscowboyt käyttivät valkoisia stetsoneita ja karjavarkaat mustia. Tällä kertaa vain maailmassa ei ole sankareita, on vain pahoja ihmisiä ja normaaleja ihmisiä. Sitä tuholaistorjujaksi muuntautuva Johnkin on, hiljainen ja ulkoisesti mitäänsanomattoman näköinen perusjässikkä. Duunari, joka tykkää käydä kaljalla töiden jälkeen eikä todellakaan koe oloaan mukavaksi esimerkiksi nyrkkitappelussa. Hän ei ole naisten suosikki, ei mikään hormonihirmu muskelisankari eikä orpo, Kiinan vuoristoissa koulutettu karatemestari tai maailman ainoa valkoinen ninja. Hän ei myöskään ole yhteiskunnasta täysin vieraantunut sosiaalinen hylkiö (Taksikuski), vaan täysin samaistuttava normijamppa. Joka työnnetään rajan yli.
Tästä voidaan pisteet myöntää Johnia esittävälle Robert Gintylle. 1980-luku oli varmasti elokuvahistorian ainoa lyhyt ajanjakso, jolloin Gintyn kaltainen kaveri saattoi tulla yhdessä yössä kulttiseurannan ansainneksi actionstaraksi. Hän on se vähän kummallisen naispuolisen työkaverisi miesystävä, joka läikyttää juomansa takilleen juhlissa ja pitää sinulle vartin esitelmän pölynimureiden osien valmistuksesta kun erehdyt kohteliaisuuttasi kysymään hänen työstään. Ja juuri siksi tämä leffa toimii niin pirun hyvin. Jollain vähänkin machommalla tähdellä leffan viehätyksestä putoaisi iso pala pois ja se todennäköisesti vaipuisi keskivertokostotrillerin tasolle, suurimmaksi (ainoaksi?) ansioksi jäisi hurmehumppa. Gintyn timantinkova roolisuoritus, tai ihan vain hänen uskottavan normaali läsnäolonsa, on se puuttuva palanen joka tekee tästä surumielisestä lahtauslaahustuksesta uskottavan, aidon ja särkyvän.
Kyllä vain. The Exterminator on ihan meitsin suosikkifilmejä. Useita katselukertoja kestävässä B-luokan vigilante-klassikossa on sitä jotain, jotain ainutlaatuista ja omaleimaista, joka saa katsojan puolelleen ja pakottaa palaamaan sen maailmaan. Maailmaan joka on yhtä aikaa ruma ja karmiva, mutta toisaalta niin tuttu ja ”turvallinen”, jos sellaista sanaa tässä yhteydessä voi käyttää. Lisäksi vaikka se on filmi joka kopioi peruslähtökohtansa aiemmista filmeistä, se on myös edelläkävijäelokuva jonka vaikutusta sitä seuranneiden vuosien genretuotantoon on mahdoton kiistää. Toimintaelokuva taidemuotona on visuaalisesti ja sisällöllisesti paljonkin velkaa Glickenhausille. The Exterminator on suorastaan definitiivinen grindhouse-tuotos, tutkielma kaikesta siitä synkkyydestä, mikä meitä näissä elokuvissa kiehtoo ja miksi niille on tilausta aina uudestaan ja uudestaan, läpi vuosikymmenten. Lakki, päästä, lepo.
