Hissanmaikka nimeltä Sean Fentress (Jake Gyllenhall) herää junassa Chicagossa. Paitsi ettei hän ole Sean Fentress. Hän on ilmavoimien lentäjä Colter Stevens, jonka pitäisi olla tehtävällä Afganistanissa. Vastapäätä istuvaa Christinaa (Michelle Monaghan) hämmentää tutun miehen oudot jutut. Mies reagoi hämmentyneesti jokaiseen ärsykkeeseen, joita tunkee vastaan joka tuutista, niin kuin täydessä junassa kuuluukin. Kahdeksan minuutin jälkeen juna räjähtää. Mitä oikein tapahtui?
Colter Stevensille alkaa selvitä, että hänen tietoisuutensa on armeijan projektissa istutettu Sean Fentressiin, jotta hän voisi ottaa selvää junaräjähdyksestä. Mokoma kun oli terrori-iskujen alkusoittoa. Colter-parka saa siis räjähtää kahdeksan minuutin välein kappaleiksi, kunnes löytää terroristin ja tuo tämän nimen projektin valvojille (Vera Farmiga ja Jeffrey Wright).
Ohjaaja Duncan Jonesin ja käsikirjoittaja Ben Ripleyn yhteistyön hedelmän lähtökohdat tuskin kestävät kriittistä tarkastelua. Lähimuistit, todistusaineistot, virtuaalitodellisuudet ja muut risteilevät sikin sokin melkoiseksi massaksi, jossa elokuva yrittää olla nokkelampi kuin se todellisuudessa onkaan. Lähtökohdasta avautuu kuitenkin heikkouksista huolimatta taitavalle ohjaajalle useita teemoja ja jännityksen aiheita leikkikentäksi.
Source Code puksuttaa eteenpäin luotettavammin kuin Pendolino, jolloin katsoja tempautuu nopeasti mukaan terroristijahtiin. Toisaalta kyseessä ei ole vain trilleri pommittajan kiinni saamisesta. Elokuvassa on myös kyse ihmisestä, joka on yksin tilassa, jossa hän joutuu kyseenalaistamaan identiteettinsä sekä luottamuksen esimiehiinsä. Kahdeksan minuutin junakierrosten välissä katsoja saa jännittää, saako Stevens inhimillisen kontaktin projektin etäisiltä ja salailevilta vaikuttaviin johtajiin, ja onko koko ohjelma todellakin luotettava, turvallinen ja eettisesti hyväksyttävissä. Ahtaassa tilassa tuoliin sidotun Stevensin hätähuudot ilmaistaan katsojalle vahvoin visuaalisin keinoin. Ohjaaja Jones koluaa siis samoja teemoja, joihin hän tykästyi jo esikoiselokuvassaan Kuu.
Neljä merkittävimmän roolin näyttelijää (Gyllenhall, Monaghan, Farmiga, Wright) suoriutuvat rooleistaan puhtain paperein. Gyllenhall tuntuu kehittyvän vuosi vuodelta aina vain varteen otettavammaksi näyttelijäksi, ja Monaghan on todella hellyttävä ja luonteva vastapari, johon Jaakko-poju tuntee vetoa. Farmiga ja Wright taas muodostavat hyvän parin projektia valvovana pääparina, joista toisen viileä välinpitämättömyys alkaa kuitenkin rakoilla.
Jonesin ja Ripleyn Päiväni murmelina -variaatio kantaa lopussa samaa viestiä kuin Harold Ramisin suosittu draamakomedia kahtakymmentä vuotta aiemmin: kyynisyyden, juoruilun, ryppyotsaisuuden ja kiirehtimisen keskellä kannattaa joskus pysähtyä nauttimaan arkipäivän iloista. Tästä sanomasta kehkeytyy tosin melko sokerilla kyllästetty otos, mutta toisaalta ehkä satoja tappaneen ja luuppina toistuneen räjähdyksen vastapainoksi elokuvan tekijät halusivat tarjota jotain hieman pirteämpää loppua varten.
Lisäksi leffan loppuun on lisätty hieman jotain mitä jokaisen sci-fi-elokuvan sopisi tarjoavan aikakautena, jolloin genre tarkoittaa lähinnä kovia surisevia ääniä ja tuhovoimaisia pyssyjä: Aivosolut pistetään liikkeelle vähän viime vuoden Inceptionia muistuttavalla tavalla eli elokuva tarjoaa vielä yhden haasteen katsojalle, joka on ehtinyt jo sipaista viimeisetkin limutipat juomapullon pohjalta. Tämä viimeistään varmistaa sen, etteivät valkokankaan tapahtumat pääse unohtumaan saman tien. Source Code on hydraulinesteitä vuotavista lähtökohdistaan huolimatta alkuvuoden yksi omaperäisimmistä, kiinnostavimmista ja parhaista elokuvista, ja se myös varmistaa Duncan Jonesin aseman uusien kiinnostavien ohjaajien joukossa.
