Olen hyvin nostalginen henkilö, sillä onhan nostalgia kaikessa haikeassa ihanuudessaan eräs hienoimmista tunteista. Katselen uudestaan lapsuuden ajan suosikkielokuvia, käyn vierailemassa vanhoilla leikkipaikoillani ja muistelen todella mielelläni menneitä kokeakseni nostalgian kouran riepottelemista. Rippileiri ja muutamat muut kokemani kesäleirit jättivät hyvät muistot ja niitä on tultu monet kerrat haikeasti muisteltua. Suomessa leirit ovat olennainen osa lasten ja nuorten kesäelämää, mutta Jenkeissä kesäleirikulttuuri on vielä pinttynempää. Elokuvien välittämän kuvan mukaan kesäleirit eivät ole vain suosittuja, vaan lähes pakollisia. Lapset viettävät noilla leireillä siis lapsuutensa parhaimmat ajanjaksot, nimittäin unohtumattomiksi tarkoitetut ja vapautta uhkuvat kesät. Mike Binder oli yksi näistä muksuista, jotka viettivät elämää kesäleirillä. Siitä vallinneesta nostalgian tunteesta on syntynyt elokuva Intiaanikesä, joka on jopa kuvattu käsikirjoittaja-ohjaaja Binderin lapsuuden kesäleirillä.
Juoni ei ole mikään erikoinen ja sen koukerot on helppo arvata. Mitään yllättävää rönsyilyä tai ihmissuhde-elokuvaa mullistavaa muotin rikkojaa ei nähdä, vaan elokuvan sukset hiihtävät varsin tuttuja latuja. Lähtökohta on kuitenkin varsin mukava, suorastaan mieltä lämmittävä. Joukko jo vähän yli kolmekymppisiä miehiä ja naisia palaa lapsuuden kesäleirille sen vanhan johtajan pyynnöstä. Kunnioitettu ja pidetty Lou Handler (yllättävän lämpimän suorituksen tekevä Alan Arkin) aikoo jättää lukuisten hienojen vuosien jälkeen rakkaan leirinsä, minkä vuoksi hän on kutsunut kulta-ajan leiriläisiä viettämään hänen kanssaa viimeistä viikkoa. Mukana on perinteistä leiriohjelmaa vanhoilla leirisäännöillä. Kilpailuja, kanoottiretkiä, luontoon tutustumista ja paljon vedessä polsikimista sekä aikaisia nukkumaanmenoja ja heräämisiä. Kaikenlaiset jäynät kuuluvat tietenkin olennaisena osana leirikulttuuriin.
Uudelleen leirielämään tutustuvat nuoret aikuiset huomaavat, etteivät olekaan enää mitään pieniä lapsia, jotka menivät mukaan innoissaan Lou-sedän hullutuksiin ja höpösatuihin. Heidän elämänsä ei ole enää niin vaivatonta ja huoletonta kuin menneiden aikojen kesäleireillä, joilla koettiin ensisuudelmat, jännittävät yöhiippailut ja tärkeiltä tuntuneet urheilukilpailut. Silloin tärkeistä asioista keskusteltiin luottamuksellisesti yöllä sängyssä ja vastakkaisen sukupuolen suuren arvoituksen ratkaisemiseen oli tarpeeksi aikaa. Nyt nämä työnarkomaanit, elämän kaltoin kohtelemat hyypiöt, omia teitään kokeilevat onnenonkijat ja nuoruuttaan epätoivoisesti haikailevat hullut huomaavat elämänsä luultavasti viimeisen kesäleiriviikon aikana, että lapsuus on ohi ja heistä on tullut aikuisia, halusivat sitä tai eivät. Vanhat jäynät ovat toki yhä kivoja, mutta eivät tee heitä yhtään sen nuoremmiksi. Lapsena leiri tuntui mahdottoman suurelta, mutta nyt se on näiden leiriläisten mielestä mielettömästi kutistunut. Leiriä ei voida viettää enää aivan vaivattomasti, sillä työasiat, rakkauskiemurat ja avautuvat menneisyyden haavat painavat päälle.
Kliseisyydestä, irrallisilta tuntuvista kohtauksista ja hieman hömelöistä juonellisista ratkaisuista huolimatta Binderin elokuva on kuitenkin varsin sympaattinen rutistus. Jätkä talsii aika paljon Woody Allenin jalanjäljillä ja dialogin kirjoittaminen toimii ihan suhteellisen hyvin. Juonikoukerot eivät ole kuitenkaan niin teräviä eikä leffa pääse sukeltamaan tarpeeksi syvälle ihmissuhdekoukeroiden sisälle Allenin tavoin. Näyttelijätyö toimii pääasiassa siksi, ettei kasvot ole loppukulutettuja (vieläkään, vaikka joiltain leffan tähdiltä jo nimeä löytyykin), mikä on tärkeätä tällaisessa leffassa.
Intiaanikesä on mukava tunnelmapala, jonka voisi nauttia useaankin kertaan. Elokuvallisesti ei tarjota ihmeellisyyksiä, mutta tunnelmapuoli pelaa loistavasti. Silti mainiosta asetelmasta ei saada puristettua kaikkea mahdollista irti ja kokonaisuus on monen askeleen päässä parhaudesta.
