Mainonta on siinä mielessä hauska asia, että siinä myydään tuotetta X voimakkailla mielikuvilla. Ja kuinka monesti mainostoimistojannujen aivoitukset toimivatkin kauppojen hyllyjen äärellä tai vastaavassa ostotilanteessa. Pirullisen hyvin. Slogan hiipii mieleen. Tuotelogo hiipiii aatoksiin…
Toisaalta joskus mainos menee mönkään. Mainoksen idea/ideattomuus jää mieleen, tuotetyyppikin painuu muistiin, mutta itse tuotemerkki unhoittuu. Ei hyvä juttu. Ei todellakaan.
Cellularin kohdalla ei sitä ongelmaa ole. Ei todellakaan. Päästaran, tuon pienen kauniin kännykän, merkki piirtyy varmasti katsojan verkkokalvoille. Syöpyy mieliin. Keneltäkään ei jää huomaamatta se sananen, joka varmaan N:n suomalaisen puhelimen kylkeäkin koristaa.
Cellularissa joka paikkaan viilettävä känny on saanut rinnalleen/sivuosiin tähteydestä hiljalleen kuihtuvan Kim Basingerin sekä kännymiehen virkaa toimittavan Chris Evansin. Naiskatsojakunnan virkeyden maksimoimiseksi kännymiehellä on lihaksia enemmänkin kuin muutaman gramman superteknologiakappaleen kannatteluun tarvitaan. Hei, mainosmaailmassa pätevät mainonnan lait!
Basingerin kohdalla homma ei toimi aivan yhtä hyvin. Basingeria ei voi kuvitella kulkemaan keinuvin askelin ja hymyilemään valkaistujen hampaiden kera ja hokemaan ”osta sinäkin tällainen”. Niin väsynyt hänen suorituksensa on. Tässä vaiheessa tarkkaavainen katsoja, sanotaan vaikka Kauko Kännymaa, viittaa ja parahtaa, että eihän Kim-rukka moiselta saa näyttääkään, sillä Kim esittää kidnapattua, tuskaa perheensä puolesta potevaa, naista. Harmittavasti Kaukolle on vastattava, että Kim on tästä roolityypistä huolimatta hieman lähempänä tuote-esittelijää kuin kidnapattua naista. Väsynyttä, hyvin väsynyttä tuote-esittelijää, joka ei ole koskaan nähnytkään kidnappausdraamaa. Missä on tilanteen vaatima tuska?
Oma lukunsa ovat leffan muka nerokkaat rikolliset, korruptoituneet jepet. Ensimetreiltä alkaen kaikki kusee juuri kuin tämän luokan leffassa olettaa sopiikin. Toinen toistaan sänkisemmät, rumemmat, karskimmat ukkoset saavat vuoron perään todeta väsähtäneen perheenäidin ja huolettoman rantakruisailijapojan (siis Mr. kännynkantajan) itseään särmemmiksi tapauksiksi. Uhreja ei toki sidota, lukita… ei mitään. Ei ainakaan ennen kuin kaikki on mennyt mönkään. Jätkät ovat tainneet katsoa Bondinsa niin hyvin, että samaistuminen tollorikollisiin sujuu…
Cellularin kokoisen tökerön mainospalan pelastaa juuri ja juuri se fakta, että leffaryhmä on itsekin tainnut oivaltaa kuinka heiveröisillä rakennuspalikoilla leffaa nyt kasataan. Vaikka näyttelijäpuoli nuokkuu vuorollaan oman onnensa ohi, niin käsikirjoituksen keventävät kohdat, vaikka eivät toimikaan täysin, niin ainakin siirtävät keskipistettä siitä oleellisesta epäoleelliseen. Vai sittenkin epäoleellisesta oleelliseen. No aivan sama, tuotemerkkihän lienee vielä kaikkien mielessä.
Tiedättehän, N_KIA.
Järkevyyskenttää turhaan etsivän kokonaisuuden (kännykkähuumoria, oi kännykkähuumoria, sitä leffassakin piisaa akkujen lopahtamiseen asti) kannalta tärkeä henkilö on ainakin William H. Macy, joka joutuu höppänän ulkomuotonsa takia tekemään tutun säälittävän, mutta luotettavan, jäppisen roolin jälleen kerran. Macyn olemuksessa onneksi sattuu olemaan jotakin Cellularin järjettömyyttä poistavaa. Samaten leffan alkupuoliskon trillerivakavuutta kadottaa soppelisti myös urheiluautoaan komediatyyliin kadotteleva lakimies (Rick Hoffman).
Käsikirjoittaja Larry Cohenilta on alusta alkaen unohtunut yksi pieni juttu. Tai no, useampia, jos tarkkoja ollaan. Mutta haitallisin niistä on ehkä kunnianhimon puute. Cellular on vain harmiton, typerähkö pieni mainospalanen lyhyellä kestolla, tutuilla käänteillä (hei, mitä jos akku loppuis, MUTE-nappi ois hukassa… joo!), minimoiduilla vatsanväänteillä. Monella tapaa tulos on jopa häpeällinen uusioversio Cohenin aiemmasta ja oivasti toimivasta jännäristä Phone Booth. Puhelinmaailmassahan siinäkin pelaillaan.
Tyhjyyden ilmapiiri takaa sen, että leffa ei ärsytä suurta yleisöä edes kännykkäteemansa vuoksi. Mutta on siinä bikiniasuisten beibejen. lihaksiaan pumppaavien jätkien, aurinkoisen biitsin ja loputtoman takaa-ajon ympärille kasatussa trillerissä silti jotakin tavattoman epäsopivaa. Nimittäin puolitoistatuntia keskinkertaisuuden alle vajoavaa ohjaustyötä ja leffailua.
Opetus lienee kuitenkin, että kännykkä voi pelastaa henkiä. Ainakin jos se on Nokia 6600.
No voi, perskele, nyt se mainostuotteen nimikin lipsahti.
