Ihmisen Pojat oli ainoa elokuva, jonka olin nähnyt Alfonso Cuarónilta ennen tätä iltaa, ja se on ehdottomasti tämän vuosituhannen scifien parhaimmistoa. Näin ollen ihmetykseni onkin suuri, mikä motivoi Cuarónia ohjaamaan Gravityn?
3D, tuo elokuvaa mullistava uuden ajan airue, on tuonut mukanaan paljon täydellistä sontaa elokuvakankaille kuriositeettinsa varjolla, mutta Gravity ei onneksi astu siihen pahimpaan sudenkuoppaan. Tehoste hyödynnetään kiitettävästi ja mikä edes olisi parempi aihepiiri esitellä kolmiulotteisuuden mahdollisuuksia kuin avaruus, jossa leijuu pääasiassa niukasti viimeisen päälle luotuja elementtejä, mutta toisaalta myös suuria määriä avaruusromua käsittämättömällä nopeudella taustanaan tyhjyys ja oma rakas Telluksemme. Visuaalisuus on, kuten odottaa saattaa, Gravityn lähes ainoa ja suurin ansio. Harvoin teatterissa oikeasti vetää henkeä niin syvään, kun näkee räjähdyksiä, mutta tällä kertaa tuo tuhovoima on kaapattu sävähdyttävän upeasti valkokankaalle. Kiitos kuuluu myös avaruuden äänettömyydelle ja tyhjyydelle.
Äänettömyydestä puheen ollen, elokuva ei onnistu audiopuolella oikeista lähtökohdista huolimatta hyvin. Ei sitten lainkaan. Hiljaisuus on valtavirran elokuville nykyisin melko tuntematon käsite ja niin on Gravityllekkin. Musiikki täyttää aivan liian suuren osan äänimaisemasta, joka voisi olla hellävarainen ja unenomainen. Sen sijaan perustelemattomat ambient huudatukset kohtauksissa, joissa happitila syystä tai toisesta muuttuu tyhjiöksi on suorastaan rasittava. Etenkin, kun samaa tehottomuuskeinoa käytetään kerta kiellon päälle ja toisenkin. Todellisuudessa Gravity tarjoaa vain pari aivan äänetöntä kohtausta, jolloin oikeasti voi ymmärtää edes hitusen siitä, miltä siellä korkeuksissa tuntuu.
Korkeuksissa ei juoni tai draama ole. Ehei. Tässä tapauksessa kahlataan tutut ja turvalliset polut kliseineen päivineen. Spoileri-allergioiden vuoksi en viitsi aihetta liikaa käsitellä, mutta suoraviivainen hahmonkehitys aina elämänilon menettämisestä uuteen yritykseen löytyy, mikä on käytännössä kaikki mitä draamapuolella on tarjottavanaan. George Clooneyn ja Sandra Bullockin näyttelemistä en edes kommentoi, sillä heidän osaamisellaan näin lineaarisen tunteiden kirjon pystyy vakuuttavasti esittää vaikka vasemmalla kädellä silmät sidottuina. Muita henkilöitä ei sitten oikeastaan olekaan.
Ja sitten takaisin Cuaróniin. Tai pikemminkin siihen, miksi Gravity ei ansaitse ylistystään. Sinällään kyseinen elokuva ei luo mitään uutta. Ei herätä mielenkiintoisia ajatuksia, joihin uppoutua edes hetkeksi. Eikä ole lopulta edes omaperäinen. Lainausta, lainausta ja lainausta koottuna ihan kivaksi viihdykkeeksi. Itsessäni jopa herää tunne, että Gravity luulee olevansa enemmän kuin se edes on. Tätä korostaa varsinkin lopun “merestä maalle” -kohtauksen naurettava mahtipontisuus. Pelkästään teknisellä taidonnäytteellä ei tehdä sisällöltään täyteläistä elokuvaa. Jos yrittää tiivistää Gravityn lyhyesti ja ytimekkäästi, niin kuvailuksi sopisi vallan mainiosti: “Melko realistisesti kuvattu onnettomuus kiertoradalla Hollywood-tason draamalla.” Anteeksi nyt vain, mutta ketä kiinnostaa? Näkemyksellinen taso kun ei vastaa lainkaan Ihmisen Poikien luomia syvällisten kysymysten sfäärejä, niin koko touhu vaikuttaa idealta tuoda teknisesti komeasti toteutettuun elokuvaan indiemäisyyttä yksinkertaistamisella, mutta samalla jättäen henkilöhahmojen ja suurempien ajatusten pidemmälle kehittämisen toissijaisiksi.
Lopuksi ehkä on parasta todeta kylmä tosiasia, että siinä mitä Gravity edustaa, se myös onnistuu. Se on perustaltaan tyylikäs. Se on jollain tasolla kokeileva. Ja erityisesti visuaalisesti ansiokas ja laadukas. Näin ollen se luo hienon illuusion erottuakseen massasta tuoden yhteen tyylillisiä elementtejä, jotka ovat nykypäivänä trendikkäitä. Ihailua elokuva ansaitsee, mutta hurmiollista ylistyslaulua, joka tuntuu Gravityn painovoimakenttää ympäröivän, on aivan turha pitää minään muuna kuin sokeutena faktalle, ettei elokuva ole oikeasti muuta kuin yksi tehostepröystäily muiden joukossa.
