Vuoden 1929 Luurankotanssi oli Disneyn tuottamista Hassunkurisista Sinfonioista ensimmäinen. 1930-luvulla sarja muodostui Disneylle tärkeäksi erilaisten tekniikkojen koeympäristöksi, ja muutamia aikaa kestäneitä klassikkoitakin syntyi. Yksinkertaisessa tenhossaan Luurankotanssi ei mustavalkoisena kalpene sarjan myöhempiin Technicolor-animaatioihin verrattuna.
Myöhempään sovinnaiseen Disney-tarjontaan verrattuna Luurankotanssi on kuin omia polkujaan asteleva kulkukoira. Käsittääkseni juuri animaattori Ub Iwerksin ansiosta varhainen Mikki Hiiri oli rasavilli veijari, ja samanlainen ilkikurinen ote välittyy myös Iwerksin päävastuullisena animoimasta Luurankotanssista, vaikka Walt onkin kreditoitu ohjaajaksi.
Juoni Luurankotanssissa on hyvin simppeli. Vajaassa kuudessa minuutissa kuvataan yhden yön tapahtumat, kun hautausmaan luurankot heräävät eloon ja musisoivat aamunkoittoon asti. Myöhemmästä realistisemmasta Disney-tyylistä poiketen luurankojen fysiikka ei noudata arkielämän lainalaisuuksia, vaan luut voivat niiden tanssiessa venyä mihin suuntaan tahansa. Makaaberi tunnelma on läsnä myös silloin, kun yksi luuranko tempaisee toiselta jalan luut irti ja alkaa soittaa toveriaan kuin soitinta. Myös yksi kissa päättyy kolmannen luurangon soittimeksi (varhaisten Mikki-piirrettyjen tapaan). Tällaista oikean ja väärän rajan käsittelyä ei kovinkaan moni myöhempi Disney-animaatio ole sisältänyt: tuntuu, kuin elokuva kokeilisi koko kestonsa sitä, kuinka pitkälle kuolemaa ja elämää on soveliasta käsitellä kaikenikäisille tarkoitetun animaation puitteissa. Myös ajallisia ulottuvuuksia koetellaan, kun muutaman minuutin jakso antaa kuvan monta tuntia kestävästä ilakoinnista hautausmaalla.
Syvempää pohdintaa elokuvan tasoista jokainen voi käydä halutessaan mielessään läpi, mutta puhtaana viihteenäkin Luurankotanssi toimii oikein hyvin. Elokuva tarjoilee alkukuvistaan lähtien lempeää kauhutunnelmaa, jota elokuvan ääniraitakin tukee hienolla ja kujeilevalla tavalla. Loppuelokuvan pääpainona on luurankojen ilmestyessä musiikin ja liikkeen yhdistävä kudelma, joka on yksinkertaista, mutta ehkä juuri siksi hyvin tehokasta. Vaikka Luurankotanssilla ei ole paljoa pituutta, muutama kuva ja asetelma toistuu hieman, mutta se ei tässä tapauksessa pääse häiritsemään.
Yksityiskohtien osalta Luurankotanssi sisältää paljon ihasteltavaa. Sivuhahmoiksi tarkoitetut eläimetkin on animoitu elävästi, ja erityisesti myöhempiäkin Disney-lintuja muistuttava pöllö kerää kujerruksellaan sympatiat puolelleen. Yksittäisinä kuvina Luurankotanssista jää parhaiten mieleen katsojaa kohti syöksyvät luurangot parissa kohtaa.
Jos Luurankotanssista haluaa sanoa jotain pahaa, niin kenties lopun aamunkoissa panikoivat luurangot eivät aivan solahda muun hirtehisen kauhutunnelman joukkoon, ja musiikkikin tuntuu tässä kohtauksessa olevan hieman sähläävää muuhun toteutukseen verrattuna. Kyseessä on kuitenkin vain muutaman sekunnin mittainen jakso, eikä se peitä alleen muun elokuvan loistokkuutta.
