Epätavallisen lyhyeksi jäänyt lapsuus elokuvan pääteemana kiehtoo elokuvantekijöitä yhä enenevässä määrin nykypäivänä. Io non ho paura on Italiasta saapunut uutukainen, joka tarkastelee asioita kasvuiässä olevan lapsen silmin. Oman pelon voittaminen ja uskaltautuminen kuuluvat tämän filmin keskeisimpään sanastoon, kuten nimestä voi jo päätellä. Toisaalta lämminhenkinen, mutta toisaalta taas äärimmäisen julma ja kylmä tarina.
Joukko nuoria kaveruksia viettää yhteistä aikaa lähistön laajoilla ja kauniilla heinäpelloilla leikkien jossain Etelä-Italiassa. Eräänä päivänä pelloilla leikkiessään yksi pojista, 10-vuotias Michele (Giuseppe Cristiano), sattuu löytämään talonraunion laidalta syvän ja synkän kuopan, jonka karmaiseva salaisuus muuttaa koko hänen maailmankatsomuksensa kertaheitolla. Säkkipimeään onkaloon on kahlittu toinen pikkupoika, jonka joku on jättänyt näkemään nälkää yksin pimeään loukkoon. Pienen arastelun jälkeen Michele alkaa luoda pojan kanssa tuttavuutta ja vähitellen heidän välilleen kehittyy ainutlaatuinen side. Michele vierailee Filippon (Mattia Di Pierro) luona päivittäin ja vie tälle syötävää, mutta pitää asian omana tietonaan. Useita kuukausia maan alla kärsinyt ja lähes sokeutunut Filippo luulee olevansa kuollut, ja että Michele on hänen suojelusenkelinsä tuonpuoleisessa. Ajan myötä Michelelle selviää karuja totuuksia niin montusta kuin kieroutuneesta maailmastakin. Viaton lapsuus loppuu lyhyeen.
Pieni pettymys tämä loppujenlopuksi oli, vaikka jaksoikin katsoa alusta loppuun kangertelematta. Kaikkia mehuja ei aiheesta ole valitettavasti puristettu irti, vaikka mahdollisuus olisi varmasti ollut. Positiivisena seikkana elokuvaa katsellessa silmään pistää äärimmäisen kaunis kuvaus. Henkilö kameran takana on tehnyt kiitettävän arvoista työtä, mikä näkyy lopputuloksessa; näppäriä kamera-ajoja, omaperäisiä kikkoja, tyylikkäitä kuvakulmia ja kaunista maisemakuvausta. Malliesimerkillinen kuvaus voisi ollakin yksi aihe tämän filmin katsomiseen.
Musiikkipuoli on myös ihan onnistunutta. Viulua vingutellaan, mikä sopii tämäntyyppiseen filmiin varsin hyvin. Päätunnari tosin repii hermot riekaleiksi jossain vaiheessa, mutta tämä on ilmeisesti tapauskohtaista. Näyttelijöistä ei kukaan erityisemmin vakuuta, lukuun ottamatta lapsinäyttelijöitä. He ovat jälleen kerran sydämellisiä ja tuovat elokuvaan ripauksen sisäistä puhtautta. Tarina soljuu sujuvasti eteenpäin, mutta ei lopulta saavuta aivan toivottuja tuloksia. Kokonaisuus jää keskivertoiseksi sillisalaatiksi, eikä se tarjoa juurikaan mitään ennenäkemätöntä. Ihan kiva ja sopivanmittainen leffa viikonloppuillan kyytipojaksi, mutta ei mitään sen enempää.
nimimerkki: Low Rider
