Sergio Leone. Voi pojat, kuinka äijämäisiä ja upeita länkkäreitä hän osasikaan tehdä. Leone nousi spagettiwesternien kuninkaaksi Dollaritrilogian ansiosta. Kourallinen dollareita oli ensimmäinen historiaan vahvasti jäänyt ja merkittävä spagettiwestern ja loi hienon kuvan länkkärien tunnelmasta. Leonelle se oli kuitenkin vasta pintaraapaisu ja hän teki vielä neljä westerniä lisää, joista jokainen on omalla tavallaan upea. Seuraavaksi oli luvassa Vain muutaman dollarin tähden, joka hyödynsi loputkin potentiaalit ja maksimoitui yhdeksi lajityyppinsä mestariteokseksi. Jo tässä vaiheessa hän oli vaikuttava ohjaaja, mutta hän ei lopettanut. Dollaritrilogian viimeisenä osana tuli Hyvät, pahat ja rumat, jota pidetään westernien lisäksi yhtenä maailman parhaimmista elokuvista ikinä. Tämän voin helposti allekirjoittaa.
Sitten seurasi Huuliharppukostaja, jota kehutaan joskus välillä jopa Hyviä, pahoja ja rumia paremmaksi, mutta totuuden saat tietää vasta, kun katsot itse kummatkin elokuvat. Mestariohjaajan viimeiseksi länkkäriksi jäi monta nimeä omaavan Maahan, senkin hölmö tai Kourallinen dynamiittia. Englanninkielisinä niminä on vielä A Fistful of Dynamiten lisäksi Duck, You Sucker ja Once Upon a Time in Revolution. Tämän jälkeen Leone siirtyi mafiaelokuvan pariin ja veisti sellaisen mestariteoksen kuin Once Upon a Time in America. Dollaritrilogiassa Vain muutaman dollarin tähden jää usein jatko-osansa varjoon ja vaikka itsekin pidän enemmän Hyvistä, pahoista ja rumista, For a Few Dollars More on hieno elokuva. Mutta mikä tekee siitä niin hyvän?
Palkkionmetsästäjä Douglas Mortimer haluaa kiinni roistoista pahimman, Indion, joka ei ole aivan helppoa napata. Jotta Mortimer pääsisi tavoitteeseensa, hänen on liittouduttava väkisin toisen palkkionmetsästäjän nimeltään Monco kanssa, joka on ottanut kohteekseen saman rosvon. Monco joutuu soluttautumaan Indion joukkoon ja taisteltava Mortimerin kanssa, jotta saisi suuren määrän rahaa. Mortimerilla on mielessään kosto.
Clint Eastwood jatkaa roolissaan ”miehenä ilman nimeä” ja on muodostanut itselleni kuvan lännen nopeimmasta ampujasta. Tuon antisankarin on pakko olla aina varuillaan aseensa kanssa tai muuten lähtee henki. Eastwood vetää one-linerit mukanaan toimivan ja maukkaan suorituksen. Hänellä oli kuulemma aika vapaat kädet luoda omanlainen hahmo, mutta mukautti hahmoa käsikirjoituksen mukaan. On se vaan niin äijä! Lee Van Cleef nähtiin myös Hyvissä, pahoissa ja rumissa, mutta on tällä kertaa vähintään yhtä hyvä. Hän on vähän Eastwoodia vanhempi tapaus, mutta samanlainen äijä ja pyssymies. Cleef on loistava näyttelijä, jolla on rauhallinen, mutta vahva ote hahmoonsa. Tarina roistoa, El Indiota näyttelee Gian Maria Volonté ja hänelle on tässä rakennettu onnistuneesti menneisyyttä, mutta sen läpi käymiseen ei käytetä aikaa liikaa. Indio on säälimätön tappaja ja lännen kovin roisto.
Hyvät, pahat ja rumat on sellainen elokuva, jonka kauneuteen on lähes mahdotonta keksiä sanoja, mutta Vain muutaman dollarin tähden-elokuvaa on helppo kehua ja hehkuttaa. Olen katsonut joitain vanhoja länkkäreitä joskus pappani kanssa, mutta silloin elokuvat eivät vielä olleet erityisemmin harrastukseni, vaikka olinkin niistä vähän kiinnostunut. Olen itse yllättynyt, että mukana on hienosti kirjoitettua dialogia. Hirveästi näissä ei puhuta, sillä mitään erityisempää draamaa tässä ei ole. Hahmot ovat muutenkin hiljaista porukkaa, mutta Eastwoodin laukomat one-linerit ovat täyttä kultaa. Kahden palkkionmetsästäjän yhteystyö kuvataan täydellisyyttä hipovasti. Kumpikaan ei voi tietää, voiko toiseen luottaa? Tämä on juuri se syy, mikä heidän yhteistyöstään tekee niin mielenkiintoisen sen lisäksi, että se on hyvin perusteltu ja täydellisesti loppuva. Mukana on monia Leonen omia herkkuja ja lisää elokuvahistoriaan jääneitä hetkiä, hahmoja ja tyyliä. Tämä elokuva on myös edeltäjäänsä omaperäisempi, koska Kourallinen Dollareita-leffaan oli otettu juoni Akira Kurosawan Yojimbosta. Tärkeimpiin asioihin lukeutuu intensiivinen ja jännittävä viimeinen kaksintaistelu, jossa vain toinen jää henkiin. Muuta vahtoehtoa ei ole. Toinen kaatuu, toinen seisoo.
Ennio Morricone on ylivoimaisesti yksi maailman parhaimpia säveltäjiä ellei paras. John Williams ja Hans Zimmer kuuluvat myös kärkeen, mutta siinä missä Zimmerin sävellykset ovat klassisen eeppisiä, Williamsin ja Morriconen tuotokset ovat puhtaasti unohtumattomia klassikoita, joita on mahdoton unohtaa. Morriconen musiikki tuo välillä hymyn huulille, joskus se nostaa karvat pystyyn tai sitten vain yksinkertaisesti nautit upean musiikin kuuntelusta. Sävellyksissä on välillä joitain omaperäisiä herkkuja, joita muualla ei tule vastaan.
Näitä vanhoja länkkäreitä voi katsoa uudelleen ja uudelleen ja joskus jopa maratoonina. Näihin ei vain kyllästy. Katsoin tämän viime kerran vasta jatko-osan jälkeen, jolloin tämä ei tuntunut niin eeppiseltä. Tämä johtui varmaan siitä, että jatko-osan pituudessa ehditään käsitellä enemmän tapahtumia ja hahmoja, Leone on kehittynyt ohjauksessaan entisestään ja mukana on elokuvahistorian paras kolmintaistelu. Lopussa Monco ja Mortimer saavat kummatkin sen, minkä alunperin tahtoivat. Leonen upean ilmaisun vilkaiseminen leffan kautta on jonkinlaista yleissivistystä, mutta erittäin viihdyttävää yleissivistystä. Henki on aina vaarassa, rosvot saavat ansaitun kohtalon ja sikarin savu nousee. Mitä muutakaan voisi toivoa?
