Rabbit Hole – takaisin elämään ei ole aivan tavallinen elokuva. Melkoisen suuri osa nykypäivän leffoista on, tai ainakin yrittää mielestäni olla, joko A. näyttäviä erikoistehosteiden ynnä muun vastaavan muodossa, tai B. perustua johonkin kohtuullisen tunnettuun lähdemateriaaliin (kirja, sarjakuva, henkilö) yleisöpohjan varmistamiseksi, tai C. olla jollakin tavalla teennäisen humoristisia tyylilajista riippumatta. Ihanteellisinta nykystandardien mukaan olisi tietysti omata kaikki kolme. Kärjistetysti sanottuna sellainen olisi vaikkapa sarjakuvaan perustuva toimintarymistely, jossa sankari laukoo ”hauskoja” one-linereita liukuhihnalta ja/tai ei ole erityisen hyvissä väleissä muiden hahmojen kanssa, mistä kirvoitetaan (lue: yritetään) napsakkaa sanailua roolihahmojen välille.
Rabbit Hole ei tässä mielessä edusta valtavirtaa. Siinä ei ole mässäilty hienoilla efekteillä, tungettu väkisin väännettyä huumoria mukaan ja luotu perinteistä ”ah olen vähän erilainen tyyppi, nousen vaikeuksien kautta voittoon ja matkalla rakastun sekä riitelen kumppanieni kanssa lopun ollessa niin maan onnellinen” -juonta. Leffa perustuu kyllä David Lindsey-Abairen näytelmään, mutta siihen yhtäläisyydet ns. perussettiin sitten jäävätkin. On hieman vaikea arvostella tällaista elokuvaa, joka ei sen kummemmin tunnu noudattavan mitään vähänkään tuttua kaavaa niin sisältönsä kuin juonenkulkunsakaan osalta. Onko tämä nyt sitten sitä kuuluisaa taidehihhulointia?
Leffa kuvaa Becca (Nicole Kidman) ja Howie (Aaron Eckhart) Corbettin henkistä selviytymistä heidän poikansa Dannyn kuoleman jälkeen. Ihmiset reagoivat asioihin hyvin eri tavoilla jonkin suuren tragedian jälkeen, ja tämäkin aviopari joutuu käymään läpi omat henkilökohtaiset helvettinsä tahoillaan. Howie uppoutuu yhä syvemmälle muistoihin pojastaan niiden tavaroiden ja videoiden välityksellä, joita heillä on tämän elinajalta. Becca puolestaan löytää Dannyn yli ajaneen nuoren miehen, Jasonin (Miles Teller), ja tutustuu tähän – vakoiltuaan häntä ensin hyvän aikaa autostaan käsin. Kuvioissa mukana ovat myös Sandra Ohin (mm. Greyn anatomia) esittämä Gaby pariskunnan terapiaryhmästä sekä Dianne Wiest (mm. Saksikäsi Edward) Beccan hyvää tarkoittavana äitinä. Juonen voi ilmaista edellä mainitulla virkekokonaisuudella, mutta yhtä hyvin näinkin: elokuva alkaa jostakin ja päättyy johonkin. Selkeää alkua tahi loppua ei ole, leffa on oikeastaan lyhyehkön ajan kuvaus kahden henkilön elämän suuresta käännekohdasta, joka tulee määrittämään kenties heidän koko loppuelämiensä suunnan.
Näin päämäärättömässä pätkässä näyttelijöiden rooli kenties korostuu vielä ”tavallista” elokuvaa enemmän, sillä heidän vaativana tehtävänään on saada katsoja kiinnittymään normaalista poikkeavaan tarinaan sekä tunne- että elämystasolla. Mielestäni Kidman ja Eckhart tekevät Rabbit Holessa erinomaiset roolisuoritukset. Jälkimmäiseltä en ole nähnyt kovin montaa elokuvaa, mutta esimerkiksi Yön ritarissa miekkonen ei vakuuttanut minua. Nyt hän kuitenkin näyttelee todella hienosti, varsinkin näyttävämmät tunteenpurkaukset kuulostavat ja näyttävät täysin aidoilta. Kidmanista minulla on hieman enemmän kokemusta. En silti laskisi vaikkapa Kultaista kompassia kovin suureksi meriitiksi naisen uralla. Rabbit Holessa hän onnistuu selvästi paremmin: hahmon tuska välittyy myös hänen roolisuorituksestaan täydellisesti.
Sivurooleihin valitut näyttelijät on nähdäkseni mietitty hyvinkin tarkkaan, sillä lähes kaikki heistä toteuttavat pätevästi käsikirjoituksen hahmoille antamat funktiot paremmin kuin hyvin. Dianne Wiest tuo elokuvaan hiukkasen kaivattua pehmeyttä synkkyyden keskelle. Nuori Teller on likipitäen täydellinen Dannyn yliajaneen miehenalun roolissa ja kanadalainen Sandra Oh osaa sittenkin mitä ilmeisimmin näytellä. Tämä oli ensimmäinen säällinen näkemäni suoritus häneltä. Väittäisinkin, että kohtuullinen osa elokuvan rapsakkuudesta selittyy mainioilla näyttelijänsuorituksilla toki yhtään vähättelemättä alkuperäistä näytelmää/kirjoittajaa.
Elokuvana Rabbit Hole ei mielestäni ole niin synkkä kuin on väitetty. Tässä mielessä nimimerkki Viljamin mielipide synkistelyn olympialaisista on jossain määrin liioiteltua. Eihän tästä komediaa saa tekemälläkään, myönnetään, mutta silti kyseessä on, erästä mainosta lainatakseni, elämänmakuinen draamaelokuva elämästä. Henkisesti raskaanpuoleinen, tästä huolimatta silti realistisen aito kuvaus erään pariskunnan selviytymistaistelusta. Leffa on onneksi älytty lopettaa ajoissa 1,5 tuntiin. Luulen, että turha pidentäminen olisi luultavasti syönyt tehoa koskettavalta sanomalta.
Näillä ansioilla rapsautan leffalle melko mukavat neljä tähteä. Enempää ei ole jaossa, sillä se jokin viimeinen silaus jää puuttumaan ainakin tietynlaisen hahmonkehityksen muodossa. Lisäksi muutamat hahmojen reaktiot ovat tahattomasti tilanteeseen nähden epäsopivia, kuten Beccan ja tämän äidin keskustelut aiemmin kuolleesta veljestä. Pienistä moitteista huolimatta kyseessä on erinomainen ja hienosti kuvattu tunteikas pätkä, sopiva kaikille laadukkaan vahvan draaman ystäville.
