Mainitaan nyt heti kärkeen, että Keisarikunta on allekirjoittaneen mielestä yksi huonoimpia kotimaisia filmejä mitä vastaan on kävellyt. Vuonna 2004 tehty elokuva kertoo sodan jälkeisen Suomen 1950-luvusta ja musiikillisesti nousevasta Kotkan satamakaupungista.
Leffan päähenkilöt Rempo (Leppilampi) ja Aila (Ylipää) elävät onnellisina yhteisessä rakkaudenpesässään ja heillä on aikomuksena perustaa paikkakunnalle kampaamo, jota varten he ovat keränneet jo aimo tukun kahisevaa. Eräänä iltana Rempo kuitenkin törmää ulkomailta takaisin Suomeen palanneeseen kaveriinsa Olliin (Nousiainen) ja kännipäissään kaksikko päättää ostaa paikallisen baarin ja tehdä siitä ennennäkemättömän musiikkipyhätön. Mutta se juonesta, sitten hyviin ja varsinkin huonoihin puoliin.
Hyvää Keisarikunta-elokuvassa on ehdottomasti sen musiikki ja varsinkin tunnari “Ei oltu niin kuin muut”, jonka Olavi Uusivirta on itse säveltänyt. Muuten musiikkipuoli on ajanhenkisesti letkeää jazzia, jota leffassa kuullaan paljon. Sivurooleihin on otettu ammattimuusikoita, kuten Kwan-bändistä tuttu Tidjan ja nuori lahjakkuus Olavi Uusivirta.
Huonoja puolia taas riittää enemmän kuin laki sallii. Ensinnäkin juoni on liian ennalta-arvattava, mutta miinuksista ehkä se siedettävin tapaus.
Toiseksi elokuvan näyttelijöiden murteella puhuminen ei todellakaan kuulosta aidolta vaan äärimmäisen teennäiseltä “mie”-sanan toistamiselta, tästä tosin voidaan syyttää käsikirjoittajiakin joihin päästään seuraavaksi.
Kolmanneksi hahmot jäävät kovin irrallisiksi ja ohuiksi, itseäni ei leffan kulkeutuessa kiinnostanut kakan vertaa miten tyypeille lopulta käy. Tässä kun vielä yksi pääteemoista on päähenkilökaksikon romanssi, johon ei oikeasti saatu mitään syvyyttä millään tasolla. Kaikki siis läsähtää kuin pannukakku, eikä mikään näytä toimivan musiikkia lukuun ottamatta.
Näyttelijöistä Leppilammen Mikko tekee hyvää työtä, samoin kuin Summanen pikkuhauskassa sivuroolissaan. Ei muistakaan ole paljoa valittamista, kuin Mikko Nousiaisesta, jonka kyvyttömyydestä näyttelijänä olen nyt täysin vakuuttunut. Eihän kaveri Levottomat-leffassakaan vakuuttanut.
Kerran tämän juuri ja juuri jaksaa katsastaa, mutta toista katsomiskertaa pyrin tosissani välttelemään. Ei tätä pysty suosittelemaan oikeastaan kenellekään, sillä jazzista moni ei tykkää ja musiikin lisäksi muita hyviä puolia tässä ei sitten olekaan. Omalla vastuulla voi kerran katsoa, mutta suosittelen suosiolla sivuuttamaan.
