Teini-ikäiset mutanttininjakilpparit tulivat 90-luvun alussa niin isolla ryminällä, että leffasarjan kakkososa näki päivänvalonsa jo tasan vuotta ensimmäisen leffan jälkeen. Eikä tämä toinenkaan kurkistus viemäreistä vielä niin 80-lukulaisen näköiseen maailmaan ole yhtään hullumpi.
Tässä vaiheessa on hyvä tunnustaa, että reilut viitisentoista vuotta sitten Pikku-Arsi seisoi ensimmäistä kertaa elämässään leffateatterin jonossa, karkkipussia tiukasti käteensä puristaen, valtavaa Kilpikonnanjulistetta ihaillen. Samanlainen juliste löytyi myöhemmin huoneen seinältä, aivan siitä Turtles-figuurilootan yläpuolelta. Siispä pienet nostalgia-aallot saattavat pursuta tästäkin (alla olevan hehkutuksen lukemista suositellaan!) arvostelusta rivien välistä lävitse. Tai ainakin syytä olisi – puhutaanhan nyt 80- ja 90-luvun taitteen lasten kovimmasta jutusta. Ja sitä paitsi Kilpparinelikon seikkailu haiskahtaa edelleen rasvaiselta pizzalta ja tilanteeseen sopivan halvalta seikkailutuotannolta. Toisaalta halpuus on suhteellista – 25 miljoonaa dollaria (tuplasti enemmän kuin edeltäjässä) olisi terävimminkin voinut käyttää.
Roskaruokaa aktiivisesti mainostava leffa alkaa laskelmoidusti. Vauhdikas taistelu – aijai, sitä Michaelangelon jojo-temppua – sitten pikainen kertaus aiemman menestyselokuvan loppuratkaisusta ja lopulta ilmoitus Silppurin, tuon konnista kovimman (eikä nyt puhuta kilpikonnista), olevan edelleen hengissä. Rypistynyt, mutta elossa – ja valmiina kilpikonnakeiton maisteluun!
Seuraavaksi tarina viskaa katsojan turtlejen syntymän aiheuttaneen TGRI-yhtiön synkkiin saloihin, ja homma menee sopivan hohtavanvihreäksi mutageeniseikkailuksi – sattuuhan tuo titlekin olemaan Mönjän salaisuus. TGRI-pajan tekniikka edustaa välkkyvine tietokonebokseineen lähinnä muinaishistoriaa, mutta toisaalta onhan siinä oma taikansa. Se, että alkuperäisteosten sympaattiset röhköpahikset Bebop ja Rocksteady on korvattu tuotantoyhtiön ja sarjakuvataitelijoiden välisissä neuvotteluissa (lue: riidoissa) Rahzar & Tokka –mutanttiduolla, ei ole yhtä taianomaista. Ei, vaikka Nintendo-pelistä revityn näköinen kaksikko yrittää olla samaan aikaan suloinen ja paha.
Tikku saarnaa leffan kepeyteen nähden aivan liian paljon ja muutenkin ei-teinit ninjamestarit vaikuttavat paikoitellen aika tylsimyksiltä. Onneksi itse kilpikonnakvartetin pelastusretki sisältää teiniangstia, häsläystä ja potkimista aivottomaan puolitoistatuntiseen vaadittavan määrän. Sitä paitsi jos elokuva päättyy supernoloon kohtaukseen, jossa Vanilla Ice (moni kysynee tässä kohdassa “Kuka?” ja moni vastaa “niinpä”) esittää Ninja Rappia, ja silti dialogi “tökkii” vielä musasessoita enemmän, niin huumorin saralla ollaan onnistuttu!
Turtles II sisältää siis paljon puutteita – etunenässä vihollisjoukon särmyyden puuttuminen ja laskelmallisuus puhtana ykkösosan menestyksen jatkajana. Onneksi asenne korvaa puuttuvan taidon ja niinpä läppiä roiskiva leffa on reilusti kuraista mainettaan parempi. Ja väitteen voi allekirjoittaa, vaikka Mönjän salaisuus ei olisikaan Se Kuulu Ensimmäinen Kerta… leffateatterissa.
Ja tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että tekisi mieli kiskaista Michaelangelo-naamari päähän, pyöritellä nunchakuja omaa terveyttä uhaten ja syödä pizzaa lapsen naiiviuudella. Mutta en voi, olen hukannut sisäisen kilpikonnani, joten tyydyn pyyhkimään pienen nostalgiankyyneleen poskeltani. Cowabunga vaan kaikille.
