Voin kuvitella sen hetken Guillermo del Toron toimistossa, kun Orpokoti tienasi ensimmäisen miljoonansa. Pettämättömän bisnesvainun omaava tuottaja varmaankin sytytti sikarin, kaivoi kalenterinsa esille ja teki hymistellen vuoteen 2010 merkinnän. ”Jatko-osa, tai jos sopiva kässäri pamahtaa eteen niin miksei vaikka ’uusi’ leffa? Pidä ainakin perhedraama ja Belén Rueda kuvioissa, ne myy hyvin. Ohjaajaksi joku ei-turhan-omaperäinen häiskä, jotta narut pysyy sulla käsissä. Kyllä sä ehdit, Hobittihan on luultavasti jo purkissa.”
Julian silmät on surullisen laskelmoitua ja mitäänsanomatonta kauhuemulointia espanjafiltterin läpi puristettuna. Asetelma on perinteisen laiska ”mitä sokea nainen näki”: Julia selvittää näkökykynsä menettäneen siskonsa itsemurhaa, jossa palaset eivät hänestä loksahda kohdilleen. Aviomies on Järjen Ääni, mutta hänellä ei olekaan Naisen Vaistoa. Lisäpanoksena Juliaa vaivaa sama sokeuttava sairaus kuin sisartaankin. Seuraa romantiikkaa, kauhua, perhesalaisuuksia ja muita villejä väristyksiä! Ilmeiset esikuvat Takaikkunasta Sokean kauhun kautta Peeping Tomiin juolahtavat katsojan mieleen miettimättäkin, vaikka se ei liene haettua.
Epäloogisuuksia vilisevän juonen takana piilee muutama aidosti kiehtovakin ajatus. Se, että leffa jatkuu vielä mysteerin ratkettuakin yllättävän kauan, viestii ohjaaja Guillem Moralesin ainakin yrittäneen käsitellä syvempiäkin kysymyksiä kuin ”mitä tapahtuu seuraavaksi”. Oleellisin niistä koskee antagonistia: oletko olemassa, jos kukaan ei näe sinua? Tätä aihetta tuetaan kuvakerronnalla soljuvasti, mutta muuten sen käsittely jää pintaraapaisuksi. Ehkä sisällöllisesti kiehtovampi ratkaisu olisikin ollut kertoa tarina täysin vastakkaisesta näkökulmasta.
Tekniseltä kantilta katsoen elokuva peittelee käsikirjoituksen ongelmia sillä tasaisen vahvalla laadulla, mitä espanjalaiselta kauhulta on totuttukin jo odottamaan. Kauhu ei mässäile graafisuudellaan, mutta elokuvan muutamat shokkikuvat käytetään tehokkaasti. Näköaistia ja sen rajoittuneisuutta korostetaan aina tarpeen tullen mukavasti, joskin tehokeinoa olisi voinut kokeilla rohkeamminkin. Fernando Velázquezin musiikki puolestaan on pieni katastrofi – jos saman miehen score Orpokodissa taiteili jo herkän ja yli-imelän rajamailla, tällä kertaa piehtaroidaan kermassa. Ylilyöntiä ei auta elokuvassa toistuva kauniit ja rohkeat -kertomus siitä, miten Julian aviomies näkee vaimonsa silmissä maailmankaikkeuden.
Lyhyesti sanottuna Julian silmien parhaatkin puolet löytyvät vahvemmin sovellettuina Orpokodista, joka ei sekään ollut hetkistään huolimatta mestariteos. Komean kaksoisroolin pyöräyttävälle Belén Ruedalle elokuva sujahtaa ansioluetteloon taas yhtenä osoituksena näyttelijän kyvykkyydestä, mutta luulisi jo hänenkin kaipaavan hiljalleen irti persoonattomasta vasurikauhusta arvoisiinsa elokuviin.
