Ensimmäinen brittiläinen kokoillan piirroselokuva Animal farm on kerrassaan merkillinen tapaus: Kyllä, se on eläinsatu. Kyllä, se on piirretty, jossa on paljon disneymäisiä piirteitä. Kyllä, mukana on laulua ja ripaus kuvallista komiikkaa. Mutta onko se lasten elokuva? Ei missään tapauksessa. Kyseessä on nimittäin George Orwellin klassikkokirjaan ”Eläinten vallankumous” perustuva synkkä, ahdistava ja äärimmäisen vaikuttava metafora neuvostokommunismin esivuosista, vallankumouksen huumasta aina totalitarismin nousuun asti. Siinä sivussa tarina kertoo myös kaiken olennaisen ihmisen pahuudesta ja käsittämättömästä vallanhimosta, joka jättää mitä loistavimmatkin aatteet varjoonsa.
Manor farmin tilalla kuohuu. Koko tunnetun historian ajan ihmiset ovat orjuuttaneet eläimiä vieden näiden työn hedelmän omiin taskuihinsa ja palkaksi todellisen työn tekijät ovat saaneet ainoastaan nähdä nälkää ja palella pakkasessa. Vanha Majuri, karjuista viisain, on katsellut tätä kaikkea sivusta aivan liian kauan ja niinpä eräänä iltana tämä kutsuu kaikki tilan eläimet kuulemaan toisenlaisesta mahdollisuudesta, joka on mahdollista vallankumouksen avulla. Yhdessä ylväänä rivistönä eläinten suuret massat karkottavat julman isäntänsä ja tila on vihdoinkin vapaa. Puurtaminen yhteisen hyvän eteen maistuu makealta ja Lumipallo-nimisen valkoisen karjun johdolla vallankumouksen sanomaa levitetään myös muille tiloille. Mutta valitettavasti toinen vallankumouksen sankari, musta karju Napoleon ei ole läheskään yhtä kovasti yhteisen hyvän perään…
Vuonna 1954 ilmestynyt elokuva ei ollut suunnaton hitti ilmestyessään, mutta on myöhemmin noussut jonkinsorttiseksi klassikoksi. Syytä onkin, sillä aikaansa edellä ollut Animal farm on selkeästi yksi kaikkien aikojen hienoimmista animaatioelokuvista. Visuaalisesti näyttävä ja teknisesti taitava elokuva on aidosti tunteita herättävä aikuisten animaatio, haastava yhteiskuntakriittinen pohdiskelu, jonka terä ei ole vuosien varrella tylsynyt. Suurin kiitos tästä kuuluu ehdottomasti pohjateoksen kirjoittajalle, George Orwellille itselleen, jota ei syyttä pidetä yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä kirjailijoista. Sosialistiksi itsekin julistautunut Orwell ei koskaan epäröinyt arvostella ihmisten turmiollista käyttäytymistä, ja ilmaisi usein tulisesti pettymystään neuvostokommunismin kehityssuuntaan Stalinin noustua valtaan. Tästä suuttumuksesta syntynyt Eläinten vallankumous on yhdessä Vuonna 1984:n kanssa hänen parhaita teoksiaan.
Elokuva on onnistunut sisällyttämään Orwellin teoksen hengen ja tukee toteutuksellaan kirjan ajatusta. Piirroselokuva on mitä osuvin toteutustapa tarinalle, jonka ajatuksena on ollut nimenomaan naamioida terävä yhteiskunnallinen satiiri eläinsadun muotoon. Nyt tämä sama tehdään elokuvan keinoin pukemalla järkyttäviäkin aineksia sisältävä tarina päällisin puolin mukavannäköisen lastenanimaation verhon alle niin, että katsoja todella säikähtää elokuvan vaikuttavuutta. Tässä suhteessa Animal farm on huomattavasti onnistuneempi teos kuin vuonna 1999 ilmestynyt ihmiselokuva Eläinten kapina, jolla tosin silläkin on ansionsa. Erityisesti hahmojen ja tapahtumien metaforallisuudelle piirroselokuvatoteutus on huomattavasti edullisempi ja katsojalle on jätetty myös oivaltamisen ilo.
Animal farm on elokuva, joka naulitsee katsojansa ruudun ääreen heti alkuminuuteilla ja jää mieleen kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa päättymisensä jälkeenkin. Kuten Orwellin kirjakin, elokuva herättää paikoin niin vahvoja tunteita, että välillä unohtaa katsovansa todella vain piirrettyä eläinsatua. Elokuvan ainoa todellinen kritisoinnin aihe tulee elokuvan lopussa, jota on muutettu Orwellin kirjaan nähden käsittämättömällä tavalla. Näin se tuntuu vetävän pohjan pois koko hienosti rakennetulta konseptilta, mutta tavallaan tarjoilee herkkämieliselle katsojalle palkitsevamman onnellisen lopun. Sääli sikäli, ettei tällä ratkaisulle ole mitään pohjaa todellisuudessa.
Aate on hyvä, ihmiset vain ovat pahoja – tai sikoja. Se tuntuu olevan tämän sanoma tässä elokuvassa, jonka rahoittamisessa jopa CIA:lla oli sormensa pelissä. Tämän seikan ei kuitenkaan tule antaa luoda mitään ylimääräistä kontekstia entisen päälle, vaan elokuva on edelleen palkitsevinta nähdä ansiokkaana kritiikkinä sitä vallanhimoa ja korruptiota kohtaan, joka pilasi historian ensimmäisen mahdollisuuden luoda yhteiseen hyvään perustuva työväen valtio. Millainen maailma voisikaan olla, jos tietyt ihmiset eivät olisi päättäneet olla tasa-arvoisempia kuin toiset?
