Jos viime vuonna valmistunut Luc Bessonin Arthur ja Minimoit oli pettymys kaikkine tyhjänpäiväisyyksineen, Silta salaiseen maahan saattaakin miellyttää. Tämä Gabor Csupon ohjaama seikkailudraama ei kuitenkaan sovellu heille, jotka odottavat superduper onnellista tarinaa ja sairaan jänniä tilanteita. Vaikka leffa tarjoaa muutakin toimintaa kuin vuoropuhelua, ja peräti kolme kourallista sähäköitä efektejä, se voi lopulta olla hyvin pliisu kokemus.
Kliseiltä ei yleensä voi välttyä, jos sattuu valitsemaan katsottavaksi Disney-leffan. Perheen pienimmille kuluneet asiat eivät ehkä ole vielä niin loppuunkäytettyjä. Mutta silti tuntuu harmilliselta, kun leffantekijät turvautuvat tuttuun ja (kassalleen) turvalliseen. Siltaa salaiseen maahan seuratessa voi miettiä, onko Disney-yhtiöiden varastoissa piilossa Sammon kaltainen vempele. Tässä kojeessa on kai yksi luukku tiedonsyöttöä varten ja yksi tulostuskäyttöön. Joku sihteeri tuuppaa masiinaan joka kuukausi fiktiota, jota kone käsittelee vertailemalla siihen menestystarinoiden suosituimpia kohtia. Prosessoituaan tiedon vehje sitten pukkaa ulos Valitut palat -tasoisia käsikirjoituksia. Kilttejä ja kivoja juttuja, jotka joskus voivat saada silmäkulmat kosteiksi, kuten nyt Silta salaiseen maahankin saa.
Elokuvan päähenkilö on noin kymmenkesäinen Jesse (Hutcherson), joka tykkää piirtää. Jesse on köyhän suurperheen lapsi ja lisäksi isänsä ainut poika, joten hänellä on välillä kovaa. Koulussakin häntä vain nälvitään, milloin siskon vanhojen tossujen takia, milloin muusta syystä. Kun Jessen naapuriin muuttaa fantasioita kirjoittava ikätoveri (Robb), löytää hymy tiensä pojan naamalle. Naapuruksista tulee kaverit, joilla on pian yhteinen pakopaikka todellisuudesta: Terabithia.
Sarjoihin Simpsonit ja Ipanat yhdistettävä unkarilaissyntyinen Gabor Csupo ei ole pitkää (elokuva)ohjaajanuraa vielä tehnyt. Niinpä Sillasta salaiseen maahan puuttuva omaäänisyys on ymmärrettävissä. Toki hänenkin käsissään tarina on kankaalle asti säilynyt liikuttavana. Mutta mukana on monta seikkaa, jonka mestarillisempi ohjaaja olisi tehnyt toisin. Ei olisi imeliä poppiviisuja yhdenkään kohtauksen taustalla, saati yliäitelää alkumusiikkia. Eikä olisi niin epämääräisesti kasattua mielikuvitusmaailmaa. Eikä naapurin uusi vekara olisi niin tarkoituksellisen ihana. Sitä paitsi joku suurempi kyky olisi loihtinut leffasta sellaisen, ettei jo heti ensimmäisen 20 minuutin kuluttua katsoja oleta istuneensa paikoillaan kahta kauemmin.
Koska kilteistä lasten- ja nuortenelokuvista on kuitenkin aina pulaa, ei Siltaa salaiseen maahan kannata ihan noin vain sivuuttaa. Sen sisällöllä voi olla pitkäaikaisia positiivisia vaikutuksia; elokuva kannustaa käyttämään mielikuvitusta. Ja onhan sillä ihan kasvattaviakin ominaisuuksia – esimerkiksi tunteiden käsittelyyn liittyen.
