On sääli, että tälläiset indie-helmet niin helposti uppoavat unohduksiin suurempien julkaisujen tieltä. Tässäkin olisi erittäin hurmaava ja sympaattinen sellainen; Jason Sudeikisin ja Rebecca Hallin tähdittämä romanssi Tumbledown.
Alkuasetelmassa ei ole mitään uutta, sen olemme nähneet ennenkin. Ulkopuolinen tarkkailija sysätään pienen yhteisön, perheen ja pahaa-aavistamattoman rakkauden kohteen elämään ja mikään ei ole enää entisellään. Silti, joka kerta, kun rakkaudesta saa puhutta näin kauniilla väreillä, on sen kai pakkokin resonoida katsojassa.
Sudeikis on New Yorkilainen intellektuelli, professori, kirjailija, musiikkiharrastaja, joka kiinnostuu Hallin esittämän lesken kuolleesta muusikkoaviomiehestä ja tarvitsee Hallin hahmon, Hannahin, apua jonkinlaisen kunniaa osoittavan kirjateoksen luomiseen. Hannah ei kuitenkaan ole vielä toipunut aviomiehensä kuolemasta. Kun pelissä on kuitenkin myös uusi rakkaus, mutkistaa se tilannetta molempien kannalta.
Rakkaudesta on tavallaan aika helppoakin tehdä hyvää elokuvaa. Ainakin tietää, että se kertoo jostain. Teemana tämä syvä tunne on universaali ja siksi jokainen tunnistaa sen. Siitä kertovat elokuvat ovat täten kaikkia puhuttelevia. Tässäkin pohdinta on mielenkiintoista. Etenkin kun kolmiodraama käydään kahden elävän ja yhden kuolleen välillä.
Hall navigoi loistavasti ristiriitaistenkin tunteiden keskellä. Hänen hahmonsa ei ole imelän siirappinen, päätä pahkaa mieheen rakastuva naikkonen, vaan hän on omilla jaloillaan seisova, asioita ajatteleva nainen ja onpa se virkistävästikin tulkittu. En haluaisi yleistää, mutta yleensä romanttisiin elokuviin nainen kirjoitetaan mieheen lääpällään olevaksi, omaa tahtoaan noudattamattomaksi, hieman hyväuskoiseksi sivuhahmoksi, josta on miehen päätettävä, että onko nainen hänen aikansa arvoista.
Mielenkiintoinen päähenkilö Tumbledownissa on vain yksi sen valloittavista piirteistä. Joukko aitoja ja mielenkiintoisia sivuhahmoja tekevät myös vaikutuksen. Blythe Dannerin tulkitsema äiti on ehdottomasti huomion arvoinen. Dannerin tulkinta on vivahteikkaan täydellistä. Ensi silmäyksellä hänen äitihahmonsa saattaa vaikuttaa vähän höppänältä, vanhuuden pehmentämältä ja lämpimältä äitikarhulta, mutta tilanteen muuttuessa, Danner tuo hahmoon syvyyttä, osoittamalla, että vain koska hahmo on lämmin ja ymmärtäväinen, ei tee hänestä väheksyttävää tai hyväuskoista. Myös Joe Manganiellolla on herkullinen rooli hieman yksinkertaisempana hahmona, joka tuo kaivattua tasapainoa ja skismaa älykkään pääkaksikon vastakkainasetteluun. Hannahin isää esittävä Richard Masur on loistava.
Miespääosassa loistaa Jason Sudeikis, todistaen, että hänestä on muuhunkin kuin kuiviin koomisiin esityksiin. Oudolla lailla, tosin, hän tuo vähän koomista keveyttä tähänkin rooliin, mutta koska elokuva on sävyltään niin tumma, tuo se vain lisää syvällisyyttä sekä aitoutta hahmoonsa.
Elokuvien sielukkuudesta puhutaan usein. Tosin useimmissa tapauksissa sitä sanaa käytetään vain, kun ei osata oikein kuvata, mikä tekee elokuvasta katsomisen arvoista. Siteeraaminen sielukkaaksi on jopa vähän kliseistä, koska se oikein sano mitään mistään. Mutta jos yhdelle elokuvalle voisi tämän leiman asettaa, olisi se Tumbledown. On harvinaista nähdä romanttinen elokuva toteutettuna niin aidoilla sävyillä. Käsikirjoitus on ennen kaikkea rakennettu hienosti. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain rakkaustarina. Kyseessä on yhden naisen matka syvästä melankoliasta, surusta, suureen euforiaan, rakkauteen.
Elokuvan äänimaailma on yksi parhaita, joita olen henkilökohtaisesti kuullut. Tunnelmalliset mies ja kitara -kappaleet asettavat elokuvalla aivan omalaatuisimman sävyn. Vielä kun elokuvan miljöö on mitä on, sijoittuen Mainen osavaltion luonnonrikkaisiin maisemiin, ei tähän asetelmaan voi olla rakastumatta – sanan jokaisessa merkityksessä.
