Stan Laurelin ja Oliver Hardyn elokuvaa Kaksi kulkuria pidetään poikien parhaana leffana, mikä ei ole mikään ihme. Juoni (joka varastettiin myöhemmin Marx-veljesten elokuvaan Maasta se pienikin ponnistaa) on yksinkertainen, mikä on hyvä, sillä se antaa enemmän tilaa tehdä erillisiä ns. “jaksoja” (kuten Stanin hatunsyönti).
Stan ja Ollie, elikäs Ohukainen ja Paksukainen, ovat malminetsijöitä Villissä lännessä. He tuovat kuolleen toverinsa kultakaivosasiakirjaa tämän tyttärelle Mary Robertsille, jota poitsut eivät ole koskaan nähneet. Niinpä Jimmy Finlaysonin esittämä luihu, Brushwood Gulchin saluunanpitäjä huijaa vaimonsa kanssa asiakirjan, vaimon esittäessä Marya. Kun huijaus paljastuu, L&H tekevät kaikkensa saadakseen kirjan takaisin. Lopputulos on.. noh, helkkarin hulvaton.
Elokuva näyttää tyylikkäältä, kepeältä ja täydelliseltä, vaikka
molemmat koomikot olivat leffan tekohetkellä omien, erittäin sotkuisten avioerojen keskellä. Onkin täysin hatunnoston arvoinen suoritus herroille, sillä raina on tehty silkalla ammattitaidolla näyttämään siltä, mitä se on; Laurel ja Hardy tarjoavat sitä tuttua Ohukaista ja Paksukaista, mitä on ilo katsella. Finlayson on tällä kertaa vähän suuremmassa roolissa, ja tekee loistotyötä elokuvan konnana.
Kaksi kulkuria tarjoaa paitsi hassua kohellusta, myös L&H- tuotannon kaksi kuuluisinta kohtaa: heidän tanssinsa Avalon Boysien “At the Ball, That’s All”- laulun tahtiin, sekä “The Trail of the Lonesome Pine”- laulun, jonka yhteydessä Stanin ääni muuttuu vähäksi aikaa Chill Willin bassoksi, mutta Ollien kopauttaessa häntä kaaliin, ääni muuttuu Rosina Lawrencen loilotukseksi.
Yhteenvetona: Yksi parhaista (jossei paras?) L&H -elokuva, täynnä hauskuutta ja mahtavaa musiikkia. Ihan kerpeleen hyvä!
