Jean-Pierre Melvillen esikoispitkä Le silence de la Mer on tarina saksalaisesta upseerista, joka sijoitetaan asumaan Ranskalaiseen kotiin puoleksi vuodeksi sodan ajaksi. Talon asukkien, vanhan miehen ja tämän sisarentyttären on vain pakko hyväksyä tilanne suuremman voiman edessä. He päättävät osoittaa vastarintansa passiivis-agressiivisella käytöksellä ignoroiden miehen kokonaan, elää kuin miestä ei olisikaan. He eivät sano tälle sanaakaan. Upseeri sen sijaan tulee lähes joka ilta puhumaan heille takkatulen ääreen. Hän kertoo heille elämästään ja ajatuksistaan, ja hän osoittautuu herkäksi ja romantikoksi, joka on kuitenkin isänmaallinen ja haluaa sotia.
Upseerin ajatusmaailma on melko mielenkiintoinen. Hänet voisi helposti mieltää pasifistiksi ja aseistakieltäytyjäksi, mutta hän on toisaalta selvästi hyvin isänmaallinen. Muusikkona hän arvostaa etenkin saksalaisia säveltäjiä, mutta sivistyneenä miehenä hän toisaalta arvostaa myös esim. Ranskan filosofeja. Hän uskoo sodan olevan hyväksi Ranskalle että Saksalle, hän uskoo sodan yhdistävän maat, niiden kulttuurin ja perinnön. Hän uskoo tähän vilpittömästi. Politiikka häntä ei kuitenkaan kiinnosta, ja hän kieltäytyi Saksassa useasti veljensä maanitteluista liittyä kansallissositalistiseen puolueeseen. Kuitenkin Pariisissa, saadessaan selville holokaustista, hän näkee muiden upseerien lävitse ja heidät todellisessa valossa ensimmäistä kertaa. Hän järkyttyy siitä, kuinka kylmiä he ovat, ja kuinka he haluavat tuhota koko Ranskan. Tämän jälkeen hän pyytää siirtoa rintamalle ja jättää perheen. Elokuva päättyy talon isännän ja upseerin tuijottaessa toisiaan viimeisen kerran silmiin.
Keskeisessä asemassa on upseerin ja talon väen kylmähkö suhde, jota voisi kuitenkin sanoa lämpimäksi. Upseeri mielellän avaa sydäntään perheelle, ja vaikka nämä näyttelevät etteivät välittäisi, on selvää että he välittävät. Aina kun upseeria ei kuulu normaaliaikaan illalla, he huolestuvat. Joskus he aistivat hänen läsnäolon, vaikkei hän näyttäytyisikään. Elokuvassa kertojana toimiva talon isäntä ilmaisee arvostavansa upseeria, hänen ideologiansa ja sivistyneisyytensä vuoksi. Mies ei selvästikään haluaisi tilanteen olevan sellainen kuin on, etenkin alussa hän tunsi sääliä märkää, ontuvaa ja perheen kylmyydestä huolimatta silti urhoollisen ystävällistä upseeria kohtaan. Nainenkin tunsi varmasti samoin ainakin jossain määrin, mutta koska he olivat sopineet toiminnastaan, ei heistä kumpikaan osannut lopettaa toimintatapaansa. Tämä ristiriita tuntui myrkyttävän koko talon tunnelman, mutta toisaalta elokuvassa näytettiin vain vähän kohtauksia joissa perhe oli ilman upseeria.
Ylläoleva asia liittyy laajemmin ns. Ajautumiskierteeseen, ihmisen käytöksessä tyypilliseen ilmiöön, jossa ihmiset pikkuhiljaa ajautuvat tiettyyn epänormaaliin tapaan, josta ajan myötä tulee normaali. Tämä kierre luo jonkin omituisen voiman, mikä estää ihmisiä rikkomasta sitä, vaikka tiedostaisivat sen typeryyden. Jotenkin kun tilanne on päällä, siitä ei voida perääntyä. Kierre katkeaa vasta elokuvan lopussa, kun perheen jäsenet jopa lausuvat sanoja upseerille, mutta tällöin on jo liian myöhäistä.
Erityisesti tämä kierre haittasi vaikenavaa perhettä ja etenkin naista, joka tunsi olevansa vankina omassa talossaan, ahdistuneena. Upseeri aluksi oli myös hämillään tilanteesta, mutta äkkiä tottui ja alkoi saada valtaa talossa, hänhän oli aina seisaaltaan ja puhui. Tämä myös varmasti vaikutti kierteen vahvuuteen, perhe ei osannut alistettuna muuttaa tilannetta, ja upseeri näennäisestä vallastaan tiedotamattomana ei osannut auttaa tilannetta, vaikka olisi halunnut. Perheen harjoittama passiivis-agressiivinen asenne on aina vahingollinen kaikille.
Lisäjännitettä luo siskontyttären ja upseerin suhde. Upseeri selvästi ilmaisee tunteensa naista kohtaan, mutta nainen pysyy vaiti. Vasta aivan lopussa hän sanoo dramaattisesti: ”Hyvästi” Upseerille. Naisen suhde upseeriin jää melko epäselväksi, lopussa hän kenties rakasti tätä, mutta muutoin hänen ahdistuneisuutensa ja jännitys kielivät muusta, toisaalta voihan sekin ilmaista rakkautta. Upseeri ja nainen eivät olleet koskaan missään tekemisissä kahden kesken, ainoastaan kerran he kohtasivat lumisella tiellä.
Rakenteeltaan elokuva on onnistunut. Verkkainen, arkinen rytmitys ja tunnelma auttavat katsojaa asettumaan elokuvan maailmaan. Kertojan mukaan ottaminen, ja sen valitseminen vanhaksi mieheksi oli hyvä valinta. Jos se olisi ollut esim. Upseeri, olisi elokuvasta voinut tulla liian eksistentaalinen ja omahyväinen ja tätä kautta tylsempi. Vanhan ja viisaan miehen näkökulma oli riittävän objektiivinen ja tarkasteleva ja se auttoi elokuvan tulkinnassa.
Kuvaus ja äänimaailma olivat kiitettäviä, muttei kovin erityisiä. Ne ajoivat mainiosti tehtävänsä, eli välittää elokuvaan oikeanlainen, rauhallinen, talvisen hennon lumisateen utuinen tunnelma. Kaikkien päähenkilöiden näyttelijäsuoritukset olivat huippuluokkaa, vaikkakin nainen jäi hieman vähäiseen rooliin.
Elokuvan nimivalinta on mielenkiintoinen, en ymmärrä mihin meri viittaa. Tietystikin suuren meren hiljaisuuteen, yhteneväisyyten verrattuna pienen maankamaran vähäisiin kinasteluihin, mutta ehkä se olisi liian ilmeistä.
Ensimmäiseksi Melvillekseni erittäin positiivinen ja lämmin, ihmisläheinen kokemus. Le silence de la Mer on maianio ja kaunis sodanvastainen elokuva. Elokuva on tavallaan myös antinationalistinen esim. Renoirin Suuren Illuusion tapaan kuvaillessaan ihmisiä pohjimmiltaan samanlaisina riippumatta siitä, missä he asuvat. Tämän samanlaisuuden tunnetaan vahvistavan yleismaailmallisen yhteneväisyyden tuntua ja tällä tavoin estävän sotia. Kaikenkaikkiaan Le Silence de la mer on erittäin suositeltava elokuva jokaiselle katsottavaksi vaikkapa rauhaisana talvisena aamupäivänä takkatulen loimotessa ja hennon lumisateen laskeutuessa maahan aivan kuin elokuvankin maailmassa.
