Peili on niitä elokuvia, joita ei kannata vaivautua katsomaan, jos mieli tekee nollata aivot. Leffa haahuilee ajassa sen kummemmin ilmoittamatta, milloin siirrytään mihinkin kauteen. Hankalammaksi tämän elokuvan ymmärtämisen tekee vielä se, että eri ihmisiä esittävät osittain samat henkilöt.
Peili on ohjaaja Tarkovskin omimpia elokuvia. Ohjaajan isän runoja kuullaan hiljaisten kohtausten taustalla. Neuvostoliiton (ts. Venäjän) historiaa kertaillaan välissä dokumenttikuvilla. Ohjaajan lempielementit – maa, ilma, tuli ja vesi – ovat vahvasti läsnä. Hahmot kommentoivat kukin tavallaan suhdettaan uskontoon ja toimivat ajoittain jopa vastoin maan tuolloista ideologiaa. Näistä asioista johtuen Peili saattaa jättää katsojan hämmennyksen hetteikköön. Miksi lato palaa? Miksi se kuppi on taas nurin? Mitä hittoa palava pensas liittyy mihinkään tässä? Minkä tähden sitä poikaa tutkittiin? Minne katosi vanha muija? Puhuiko joku oikeasti Terekhovan esittämälle naishahmolle? Entä ne kaikki peilit? Onko koko touhussa mitään järkeä? On, ja sen lisäksi Peili on myös uskomattoman kaunis. Kuin runo. Tämä jos mikä on mestariteos, joka kannattaa nähdä.
