Patonkimaan Daniel Auteiulin esittämä 45-vuotias Pierre asuu Pariisiissa näennäisonnellisena vaimonsa kanssa. Pierre on kirjallisuuden opettaja ja tällä on myös erektioproblemos. Heppu kokee elävänsä täysin oravanpyörässä josta ulospääsytapoja on kaksi, eläke tai syöpä. Äijä päättää tehdä elämälleen jotain ja tämä lähtee Lontooseen kirjoittamaan esikoiskirjaansa. Lontoossa heppu päätyykin sattuman kautta miesseuralaispalvelun palkkalstoille. Sivistynyt ja hiukan pidättyväinen äijä uppoaa aluksi paikallisiin naisiin kuin häkä. Pierrestä tulee kuitenkin ajan myötä täysoppinut itseriittoinen gigolo.
Leffan päähenkilössä on selkeää vastuun pakoilemisen meininkiä. Yhä enenevässä määrin ihmiset ovat nykymaailmassa kuitenkin älynneet kiinnostua tietämään ketä he pohjimmiltaan ovat ja ovatko aikaisemmin tehdyt valinnat oikeita. Hatun noston arvoinen suoritus päähenkilöltä vaihtaa maisemaa. Toisaalta, onko vaimon jättäminen itsensä löytämisen takia oikein. Väitän että on, jos ei voi rakastaa itseään niin ei ole mitä jakaa muillekaan. Onko pitkässä suhteessa enää kuitenkaan kysymys aina rakkaudesta vai jostakin muusta… Joten etsiikö päähenkilö tässä itseään vai haluaako tämä vain yksinkertaisesti vaimostaan eroon.
Kolmenkympin kriisissä eläville miehille pläjäys tarjoilee lohtua. Elämä voi olla vaihtelevaa 45-vuotiaanakin. Jos perhehommat ei miellytä niin ratkaisuja voi olla muitakin kuin lenkkimakkara, olutpullo, alkoholismi ja vatsahaava. Leffa on helposti lähestyttävä esimerkki ranskalaisen elokuvan hienoudesta. Suosittelen.
