20. James Bond sisältää paljon viitteitä aiempiin sarjan elokuviin ja muihin juttuihin, kuten piiloviitteen Q:ksi ylennetyn R:n eli John Cleesen muinaiseen Silly Walk -sketsiin. Huumori jää silti vähälle, mutta jotenkin ote on rennompi kuin Bondissa nr. 19. Eikä tällä kertaa ole lähdetty juonikuviossakaan mutkittelemaan liiaksi.
Aika monelta katsojalta on mennyt usko vanhaan kunnon nollanollaseiskaan, myös M16- ämmältä. Kun teräsagentti tyrii kunnolla rutiinioperaation yhdessä vihoviimeisistä kommunismin pesistä, pomotäti päättää jättää Jimbon mätänemään sinne. Hyvä päätös, sillä henk. koht. tykkäsin muchos Piercen animaalisesta karvapeitteestä – jonka takaakin hän kykeni ilmentämään loistavasti näyttelijänkykyjään.
Pahis on tällä kertaa pohjoiskorealainen, mikä on tietysti kompromissivalinta. Nykyaikaa vilautetaan geenimanipuloinnin muodossa ja babe Jameksen kainalossa on vaihteeksi tummahipiäinen. Naisten voittokulku Bondin maailmassa jatkuu ja siksipä Halle Berryn moitteettomasti tulkitsema agentti Jinx ei Jameksen takana jaksa paljoa piilotella. Hän on selkeästi se, joka määrää tahdin, vaikka Bondille on kirjoitettu muutama tasa-arvoa kohentava kohtaus.
Bondien ongelmana on, että jos niiden kaavaa muutetaan liiaksi, ne eivät luonnollisesti enää ole Bond-elokuvia, eikä niistä silloin välttämättä pidetä. Ja toisaalta, jos vanhaa rataa jatketaan, kukaan ei tykkää, kun elokuva ei annakaan mitään uutta. Tämän ”juhla-Bondin” probleema on tuota jälkimmäistä laatua. Leffa on okei kuin mikä tahansa liukuhihnatuote. Sääliksi käy.
