Kuolema saa odottaa on sarjan 20. Bond-pläjäys ja samalla se myöskin juhlii 40 -vuotista brittiagentin valkokangasuraa. Brosnan esittää Bondia neljättä kertaa ja vetaisee omalta osaltaan vakuuttavasti parhaan vetonsa MI6 -agenttina.
Brosnan edustaa mielestäni mainiosti nykyajan mallia salaisen palvelun agentista, tuoden esiin samalla sille kuuluvat perinteiset elementit, niitä uskollisesti kunnioittaen. Kaikesta huolimatta Brosnanissa on ehkä Conneryn jälkeen eniten mukana sitä miehistä urosenergiaa mitä Ian Fleming myös korosti kirjoissaan. Miehen karisma on kohdallaan, sitä ei voi kiistää.
Elokuva alkaa vauhdikkaalla pre-titles osiolla kuten aina. Sen jälkeen katsojille isketäänkin luu kurkkuun. Alku saattaa nimittäin järkyttää tavallisuudesta poikkeavalla käänteellä, mutta ei hätää, kun asiat saadaan rullaamaan palataan pienen jälleensyntymän kautta jälleen turvallisiin kuvioihin. Peruskuviohan on jälleen sama. Mielipuolinen pohatta hautoo karmeita rikoksia maailman menoksi. Enempäähän ei tarvita, se on jo todettu 19 kertaa aiemminkin.
Tällä kertaa roolit ovat todella onnistuneita, joka saralla. Pääpahista Cranesia rohkean karrikoidusti esittävä Toby Stephens on Brosnanin ajan Bond-pahiksista paras. Tietenkin Halle Berry loistaa Bondin vastanäyttelijänä, antaen todellakin sen vastauksen, mitä oikeastaan on pitkään jo odotettukin. Itseasiassa rooli on niin ympäristöön sopiva että katsoja helposti ajattelee ettei tämä voi jäädä tähän…
40-vuotinen taival elokuvasarjalla on niin käsittämättömän pitkä aika että on selvää että mielipiteet ja omat suosikit löytyvät jonkin aikakauden tai Bond-näyttelijän tiimoilta. Juhlakaluna toimivaan elokuvaan on ympätty ovelasti mukaan viittauksia koko filmografiasta, sitä kuitenkin sen kummemmin alleviivaamatta. Se on Bondien parissa kasvaneelle seuraajalle mannnaa seurattavaa. Koko historiansa aikana sarja on kummallisesti kerännyt melkoisen läjän katsojakuntaa, joka joka ikinen kerta on jakanut katsojat eri leireihin.
Kuolema saa odottaa onnistuu loistavasti luomaan nahkansa uuden ajan Bond-elokuvana. Se oikeastaan palauttaa mieleen sen entisajan riemun mikä Bondeissa vallitsi. Elokuvasarjaa on pääsyt vaivaamaan lievä tosikkomaisuus turhan paljonkin sitten Mooren päivien. Nyt on onnistuttu tuomaan sitä vanhaa Bond-taikaa mukaan, tietenkin 2000-luvun maailman keinoin. Bond-asteikossa tässä sijoitutaan kärkipäähän, sen voi todeta jo ensikatsomalta.
