Hollywood inhoaa kahta asiaa: huonoja lipputuloja ja tositapahtumia. ”Perustuu tositapahtumiin” on oiva markkinointikikka, mutta tapahtumien nojaaminen ensisijaisesti todellisuuteen luo harvoin suuriin lipputuloihin vaadittavaa simppeliä svengiä, joka syntyy vain käsikirjoittajan lennokkaassa mielikuvituksessa. 21 on malliesimerkki muutostöiden luomasta lopputuloksesta.
Taustalla on viidessä minuutissa kerrottava keskustelunpiristäjä: joukko MITin eli maailman huipulle kuuluvan teknillisen korkeakoulun oppilaita kehitti mullistavan kortinlaskujärjestelmän blackjackia varten ja tuottosi pelireissuilla Las Vegasiin satoja tuhansia dollareita. Tämän tarinan elokuva nimeltä 21 venyttää yli kahden tunnin mittaan. Ongelmat ovat näkyvissä jo lähtökuopissa.
Leffa on peruskonseptiltaan viihdyttävä ja pitää parhaimmillaan yllä katsojan mielenkiinnon tehokkaasti, mutta kokonaisuus on pahasti ylipitkä. Tosiainesta elokuvassa piisaa osapuilleen nokareen verran, ja muu täyte on silkkaa kliseelööperiä. Erityisesti keskivaiheilla tapahtuu kaikkea ylimääräistä, ennalta-arvattavan pakollista, tuhanteen kertaan nähtyä ja epämääräisen tunteetonta sillisalaattia, jonka arvo on kierrätysominaisuudessaan nollassa. Pakollinen ihastuskuvio on kuuluisa viimeinen niitti, joka saa haikailemaan kellon suuntaan. Keskivaiheen laahaaminen kuvaa hyvin koko elokuvaa: leffa svengaa, svengaa ja svengaa hieman lisää – muttei etene. Kohtausten reipas karsiminen olisi parantunut tapausta jo keskitason puolelle.
Kenties kuivatkin kohtaukset olisivat saaneet taitavan käsittelijän hallussa kunnon muotoa, mutta nyt jopa pelikohtaukset ovat hieman ongelmissa. Syy löytyy mitä todennäköisimmin ohjaajan tuolilta. Robert Luketicin filmografia kattoi ennen tätä elokuvaa vain pari romanttista komediaa ja Blondin koston. Väärä ohjaajavalinta onkin melko varmasti tappanut jäntevyyden kehtoonsa. Nyt elokuvan kiinnostavuus makaa liiaksi sivurooleissa nähtävien Kevin Spaceyn ja Laurence Fishburnen harteilla sekä katsojan mahdollisessa korttipelikiinnostuksessa.
Lyhyenä versiona – noin puolitoistatuntisena – elokuvassa olisi potentiaalia, mutta tämä korttinsa liian varman päälle pelaava teos ei sytytä kuin pelihimon. Uhkapeliongelmaisille tapausta ei voi todellakaan suositella, sillä värikäs Las Vegas on glamorisoitu tyylikkäästi verrattuna ankeana näyttäytyvään opiskelijaelämään. Pikaisesti paikalla piipahtava uhkapelikritiikki taittuu selkeäksi kulutusyhteiskuntaylistykseksi. Eipä lie ihme, että Las Vegasin kasinot sallivat kortinlaskun alkeet selostavan leffan kuvaamisen omissa tiloissaan. Kiille ei kuitenkaan korvaa tunteen puuttumista, vaikka yläkouluikäinen yleisö todennäköisesti ensin mainittua kovasti diggailee.
Tositapahtumat ovat luonnollisesti sivuosassa, ja sinne katosivat tietenkin myös kuivakat matemaattiset probleemat siitäkin huolimatta, että tapahtumat pohjaavat siis insinööriopistosta. Mukana meni mm. tarkempi selostus tiimin toiminnasta. Kyllä filmistudiolla (Sonyn omistama Columbia Pictures) numeroista silti tykätään: 150 miljoonan lipputulot on 35 miljoonan budjettiin suhteutettuna hyvä tulos. Näistä luvuista huolimatta 21 on pelkkä kahden tähden illanviete, jonka keskivaiheilla tosin uhkaa myöhään tiiratessa nukahtaminen. Elokuvamaailman Las Vegasissa on tapahtunut paljon kiintoisimpiakin asioita: svengistä kiinnostuneet voivat luottaa Clooneyn tai Sinatran johdattamiin Ocean’s Eleven-ryöstelyihin, ja kriittisempää tai tunteellisempaa otetta hamuavat kääntyvät – tai ovat todennäköisesti jo kääntyneet – Leaving Las Vegasin, Coolerin tai Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa-leffan kaltaisten pätkien puoleen.
