Tom Hardy (Willis) on kyttä, jonka isä kuolee auto-onnettomuudessa, autossa, jossa hän itse oli myös kyydissä. Samoihin aikoihin hänen lapsuuden kaverinsa, poliisiperheen ylpeys Jimmy (Pastorelli) tekee itsemurhan. Kaksi vuotta myöhemmin Hardy työskentelee jokipoliisissa saatuaan potkut kunnon poliisista ja saa parikseen Jo Christmanin (Parker) – eikä mies ole tottunut naispoliiseihin. Eipä aikaakaan, kun Hardyn luotsaamista vesistä löytyy miehelle tuttuja naisia kuolleina. Kaikki nämä kolme tapahtumaa liittyvät jollain tavalla toisiinsa, mutta miten?
Bruce Willis on yksi suosikkinäyttelijöistäni, joten tämän nimi poliisileffan kannessa lupaa ennakkoon jo hyvää. Vielä kun häntä tukemassa on Sarah Jessica Parkerin, Dennis Farinan, Brion Jamesin ja Tom Sizemoren kaltaisia staroja, niin elokuvan luulisi olevan pettämätön valinta. Jokikyttä ei kuitenkaan valitettavasti ole sitä.
Leffan suurin virhe on sen käsikirjoitus. Elokuva laukoo katsojalle ruudun täyteen leffalle tärkeitä tapahtumia ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana, sen verran mitä tavallisesta leffassa on korkeintaan yksi. Isän kuolema, kaverin itsari ja päähenkilölle tuttujen naisten vedestä noukitut ruumiit ovat teoriassa toimivia ideoita, mutta leffan laukoessa nämä kolme tapahtumaa heti alta aikayksikön, ei katsoja pysy täysillä perässä, eikä varsinkaan tunne sympatiaa päähahmoa kohtaan kuten tekijät ovat toivoneet. Jännitystä osataan onneksi pitää silti yllä leffan loppuun asti niin, ettei katsoja pääse pahemmin kyllästymään.
Aiemmin mainitut hyvät näyttelijät ovatkin kova vastus mokatulle käsikirjoitukselle. Bruce Willis kertaa jälleen roolin, joka hänellä on voitu nähdä jo useassa leffassa (tämähän ei sinänsä negatiivinen asia). Tyypilliset maneerit ovat jälleen messissä, mutta tiettyä willismäistä veikeyttä olisin toivonut tähän synkkiä aiheita käsittelevän poliisileffan mukaan.
Sarah Jessica Parker ei omassa osassaan pahemmin säväytä. Tällaisen äijäleffan keskellä Parkerin kaltainen muija on lähinnä silmänruokana. Leffan tekovaiheessa S-J on varmaan itsekin tämän ymmärtänyt, joten siinä mielessä pahaa sanottavaa ei toisaalta löydy. Brion James on taas 48 tuntia-leffan jatkiksen tyyliin sankarille päätään aukova kyttäpamppu, mutta ukosta ei sen enempää oikein tohdi sanoa. Meikäläiselle usein laatua lupaava sivuosanäyttelijä Tom Sizemore sekä useista tummempaa huumoria kukkivista teoksista (Get Shorty, Out of Sight, Snatch) tuttu Dennis Farina sen sijaan varastavat omissa kohtauksissaan show’n täysin itselleen. Varsinkin Farinan panos näkyy selvästi.
Hieman kunnianhimoisemmalla otteella Striking Distancesta olisi tullut todella näyttävä jeppeleffa. Ohjaaja Rowdy Herrington laahustaa alun rymistelyn jälkeen siihen tahtiin, ettei leffaan ole saatu kunnon tasapainoa aikaiseksi. Jonkin sortin lopputwistillä yritetään tätä vielä korjata, mutta käänne ei ole aivan sitä mitä pyydetään.
Toivoton tapaus Jokikyttä ei kuitenkaan missään nimessä ole. Paikoitellen erittäin piinaavaksi yltyvä leffa sisältää myös viisi hyvää näyttelijää, joista ainakin Dennis Farina vetää toistaiseksi parhaimman mieheltä näkemäni roolisuorituksen. Kovimmille Willis-faneille ja poliisileffojen ystäville.
nimimerkki: JohnRambo
