Amerikkalaisten indie-elokuvien kestosuosikkiohjaajaa, Jim Jarmuschia, pidetään Aki Kaurismäen kaverina ja mies on tunnettu kaurismäkimäisistä elokuvistaan. Ehkäpä Yhdysvalloissa ajatellaan toisinpäin, mutta ainakin Suomessa asiat ovat kertomallani tavalla. Kuitenkin Jarmusch debytoi ohjaajana jo vuonna 1980 elokuvallaan Loputon loma (Permanent Vacation) ja Kaurismäen ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö oli Rikos ja rangaistus vasta vuodelta 1983. Kummankin elokuvissa on mukana samanlaista kuivaa huumoria ja niukkaa dialogia. Molempien elokuvat kertovat elämänmakuisia tarinoita pienistä ihmisistä suuressa maailmassa. Lisäksi molempien miesten töissä löytyy vähäeleinen ilmapiiri. Vaikka molemmilla on hyvin samanlainen tyyli, niin kuitenkin Jarmuschin elokuvia on väärin kutsua kaurismäkimäisiksi, mutta koska me suomalaiset haluamme rehvastella lahjoillamme, niin minäkin tulen varmaan tekemään niin tämän tykityksen aikana.
Muukalaisten paratiisi on Jarmuschin läpimurtoteos, joka piirtää kuvan Amerikan Yhdysvalloista muukalaisen silmin. Amerikkalaista unelmaa omasta mielestään elävä Willie (John Lurie) muutti aikoinaan Unkarista New Yorkiin ja on omasta mielestään amerikkalaistunut täysin. Sukulaisillekaan ei puhuta enää unkaria, vaan hekin saavat kuunnella kunnon amerikanenglantia. Willien mielestä Yhdysvallathan on varsin hieno maa. Tuosta maasta saa ateriat valmiissa paketissa ja säästää siinä samalla tiskejä. Päivällisen sijasta vietetään TV-ateriaa, joka nimensä mukaisesti nautitaan TV:tä katsoessa. Töitäkään ei pidä tehdä, sillä rahat voi tienata hevosia veikkaamalla ja pelaamalla muita rahapelejä. Voi kun meillä täällä Suomessakin olisi näin helppoa. Willie saa Eva-serkkunsa (Eszert Balint) muutamaksi päiväksi kylään ja siitä alkaa muukalaisten matka paratiisissa.
Muukalaisten paratiisi on hauska ja lämmin mutta myös riipaiseva kertomus. Leffa tekee tavallaan satiiria amerikkalaisesta unelmasta. Arkiset tilanteet, arkisen kuiva huumori, arkinen tunnelma ja se haikea fiilis tekevät tästä elokuvan, johon katsoja uppoutuu täysin. Aidonoloiset henkilöhahmot, nuoret aikuiset, joita elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, ovat hyvin kirjoitettuja. Heidän menneisyyttään ei ole pahemmin menty tuomaan esille, vaan katsoja tutustuu heihin tekojensa ja mielipiteittensä kautta, ei menneiden aikojen. Näin pläjäyksen kolmesta päähenkilöstä, Williestä, hänen kaveristaan Eddiestä (Richard Edson) ja Eva-serkusta on kuitenkin tehty syvät henkilöhahmot. Näyttelijät vieläpä sopivat niin erinomaisesti rooleihinsa ja tekevät kaikki erittäin hienot roolisuoritukset, etten voi kuin hattuani nostaa heille. Varsinkin John Lurie itsepäisenä Willienä on todella mainio (huomaa ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Jarmuschin tapa palkata muusikoita näyttelemään elokuviinsa) ja Eszter Balint ansaitsee myös kehuja maailmaa kokemattomana Evana.
Mustavalkoinen elokuva koostuu pienistä kohtauksista, jotka on erotettu toisistaan mustilla ruuduilla. Jarmusch itse on kuvannut elokuvaansa vaikutelmalla, joka muistuttaa valokuva-albumin selailua. Jarmuschilla on tapana onnistua elokuviaan tehdessään, ja sen hän näköjään otti tavakseen jo uransa alkuvaiheilla. Tämä on pienimuotoinen mestariteos, joka iskee elämänmakuisuudellaan. Muukalaisten paratiisi sisältää myös paljon elokuvallisia ansioita, juuri niitä elokuvallisia ansioita, joista Kaurismäen Akikin muistetaan. Jos Akin teokset ovat mieltä lämmittäneet, niin sitä tekee tämäkin elokuva. Leffan kulahtaneista sävyistä löytyy niin optimismia kuin pessimismiäkin.
Tämän nähtyään täytyy sanoa, että kyllä vuosi 1984 oli elokuvien saralta aika kova.
