“Esikoululaisten Avengers“, kuuluu määrittely Viidelle legendalle, joka niputtaa joulupukin (äänenä Alec Baldwin), pakkasukon (Chris Pine), pääsiäispupun (Hugh Jackman), hammaskeijun (Isla Fisher) ja nukkumatin maailman lapsia suojelevaksi tehotiimiksi. Vastassa suojelijaviisikolla on painajaisherra Pitch (Jude Law), joka palattuaan satojen vuosien voimattomuuden jälkeen aikoo syöstä maailman kauhun valtaan.
Riippuen katsojasta Viidellä legendalla on siis yksi kaikkien aikojen parhaista tai ääliömäisimmistä premisseistä pitkään aikaan. Jos edustat jälkimmäistä katsantokantaa niin, että pelkkä viattoman vauhdikkuuden ja iloisuuden lupaus ei houkuttele sinua mukaansa, ei itse elokuvastakaan löydy riemunaiheita. Tosin leffan ensimmäinen kolmannes on hyvin lupaavasti matkalla nappaamaan vuoden parhaan animaatioelokuvan titteliä ennen kuin homma suoraviivaistuu hyvän ja pahan väliseksi yhteenotoksi. Alussa elokuva nimittäin jaksaa vielä vihjata kattavasta mytologiasta, lupailla taustatarinoita hahmoilleen ja antaa jopa viitteitä ryhmän sisäisestä monitahoisesta dynamiikasta, kun hahmot käyttäytyvät hieman eri tavoin seurasta riippuen.
Nopeatempoisena fantasiaseikkailuna elokuva ei suinkaan ole täysin kelvottomasti toteutettu. Vauhtijaksoissa on rentoa ilottelun makua, vaikka on hankala välttää huomiota siitä, että elokuva on kuvattu 3D edellä puuhun. Kamera pyörii herkeämättä kunkin lokaation rakenteiden ympäri ja ilmassa lentelee kaiken aikaa sitä sun tätä. Tällä tavalla yritetään ottaa kaikki irti 3D-tekniikasta halpa-arvoisimmalla mahdollisimmalla tavalla. Tämä johtaa siihen, että kuvat ovat suorastaan kiireisiä: leffaa katsoessa on hauskaa seurata hahmojen ja esineiden singahtelua värikkäissä maailmoissa, mutta jälkeenpäin on hankala saada mieleen montakaan selkeää kuvaa kyseisistä vauhtijaksoista.
”Kameran” kiireisyys ei ole kuitenkaan ole mitään verrattuna mytologian ja tapahtumien kaoottisuuteen. Viisi legendaa osaa kyllä halutessaan keskittyä tehokkaasti syventämään päähenkilöitään ja edistämään hahmonkehitystä. Ikävä kyllä valtaosan ajasta hahmot vain ilmestyvät kohtaukseen tyhjästä, sanovat juonen edistämiseksi vaaditut repliikit, jotka olisi voinut sovittaa kenen tahansa suuhun, ja katoavat paikalta. Samoin aivan liian iso osa elokuvan sisäisen logiikan säännöistä esitetään lennossa vasta silloin, kun ne tulevat ensi kertaa ajankohtaisiksi. Katsoja saattaakin silloin tällöin tuntea olonsa huijatuksi, kun tilanne kehittyy eteenpäin äkkipikaisesti ilman pohjustusta tai alkeellisintakaan ennakkovaroitusta.
Absurdin kiireiseksi jää myös se, kuinka jokaisessa yhteenotossa Pitchin ja suojelijoiden välillä pitää olla pelissä suurimmat mahdollisimmat panokset: näiden välinen voimasuhde heittelehtii laidalta toiselle yhden kohtauksen sisällä sen sijaan, että tilanteen voisi antaa kehittyä rauhallisesti. Myös urbaanifantasiasta tuttua kikkaa siitä, että myyttiset hahmot ovat sitä voimakkaampia, mitä enemmän niihin uskotaan, on sovellettu perin varomattomasti: ilmeisesti koko maailman lasten usko kuhunkin hahmoon voi olla koetuksella yhden kohtauksen sisällä.
En kuitenkaan tovi sitten väittänyt vain alkulämmittelyn vuoksi, että leffassa on ainesta jopa vuoden parhaaksi animaatioelokuvaksi. Viisi legendaa nimittäin osaa toden teolla pitää hauskaa ja näyttää hemmetin tyylikkäältä tehdessään niin. DreamWorks Animation on ehkä CGI-animaation kokonaislaadun kannalta jäljessä kilpakumppaniaan Pixaria, mutta toisaalta maailman parhaaseen vertaaminen ei aina ole reilua. Vaikka tekstuurit eivät ole sataprosenttisen kunnossa – esimerkiksi joulupukkia palvelevat jetit näyttävät olevan robotteja, joiden päälle on kiskottu kumipuku – leffa osaa paikata tätä puutetta muilla osa-alueilla. Kuvioanimointi on monipuolista ja kaunista, ja sitä sovelletaan suojelijoiden kykyihin tai kotipaikkoihin jatkuvalla syötöllä – kuten vaikka nukkumatin unihiekkaan tai pakkasukon luomiin kuurankukkiin. Lisäksi tuotantotiimi on saanut apua kuvaajalegenda Roger Deakinsilta valon ja varjon kanssa leikittelyyn, minkä seurauksena hahmoihin ja tapahtumapaikkoihin on saatu mukaan aitouden tuntua.
Mytologian esittämisessä olevia vajeita leffa paikkaa sillä, että se vaikuttaa todella uskovan asiaansa. Leffaa ei ole lukuisten aikaisempien DreamWorks-animaatioiden tapaan vuorattu nopeasti vanhentuvilla popkulttuuriviittauksilla. Näiden elokuvan ulkopuolisiin tekijöihin nojaavien heittojen sijaan on panostettu tarinansisäiseen hauskanpitoon, jossa hahmoihin samaistuminen on oleellista. Kun esimerkiksi pakkasukon taustatarinaa viimein ja vihdoin aletaan purkamaan, luvassa on itse asiassa yllättävän hyvää sisältöä. Samanlaista syvennystä toivoisi myös yksioikoisen tylsäksi jääväksi Pitchille, jonka tasapaksuihin motiiveihin ei yksinkertaisesti saa samaistumispintaa. Myös lapsihahmot jäävät etäisiksi, sillä ne on lähinnä tarkoitettu automaattiseksi samaistumiskohteeksi perheen pikkuväelle. Olisin etukäteen luullut, että nuorekas pakkasukko riittäisi tähän tehtävään, mutta elokuvantekijät halusivat ilmeisesti pelata varman päälle.
Vauhtijaksojen ja hiljaisten hetkien välillä tasapainoileva tarina laahaa paikoin erityisesti kaavamaisimmissa kohdissa – yllätyttekö, jos toisen näytöksen lopussa eli viimeisen yhteenoton lähestyessä sankarit ovat nurkkaan ajettuja ennen kuin vihoviimeiseksi tarkoitettu rutistus heidät sieltä pelastaa? – mutta pätevä ääninäyttelytyö elävöittää tylsimmätkin hetket. Suurin yllättäjä on Chris Pine, joka on vetänyt uransa kaksi isointa elokuvaa (Star Trek, Unstoppable) masentavan pökkelösti yhdellä vaihteella, mutta löytää tätä elokuvaa varten eloa ja tunnetta. Toinen huikea suoriutuja on Alec Baldwin, jonka hurja venäläinen joulupukki on kerta kaikkiaan mahtavan energinen. Ihan suuresti en tosin yllättynyt siitä, että omaksi suosikkihahmokseni nousi mykkä nukkumatti, jonka kohdalla viestinnässä ja tunteiden välittämisessä pitää turvautua ilmeisiin, eleisiin tai unihiekan muovailuun, jolloin hahmoanimaatiosta saadaan todellakin elävää. Ikävä kyllä sinänsä hyvää työtä tekevä ja lahjakas Jude Law kärsii kähisevän pahisroolin geneerisyydestä.
Viidessä legendassa mainiot ja kehnot puolet ottavat tasaisesti yhteen etsien jatkuvasti toisistaan yliotetta, aivan kuten hyvän ja pahuuden voimat elokuvan tarinassa. Jos et koe premissiä liian hölmöksi, suosittelen katsomaan elokuvan, mutta muille itse sisällöstä tuskin löytyy tarpeeksi positiivista tarttumapintaa. DreamWorks Animation on kuitenkin lähivuodet ollut tiellä, jolla keskitytään hahmoihin (Kung Fu Panda 2, Näin koulutat lohikäärmeesi pelkän popkulttuuriaiheisen huulenheiton (Shrek-sarja väsyneine jatko-osineen, Hain tarina) sijaan. En tiedä, onko studion palkkalistoille vastaavaksi tuottajaksi houkutellulla Guillermo del Torolla asian kanssa jotain tekemistä, mutta joka tapauksessa Viisi legendaa edustaa tällä ylväällä polulla kulkemista. Kokonaan sille astumiselle ei ole vielä omistauduttu, mutta sillä tiellä lopputulokset ovat useimmiten pintaliitoisuuden sijaan sydäntä lämmittävällä tavalla ilahduttavia.
