Rebecca Wellsin menestysromaanista filmatisoitu Jumalaiset JaJasiskot on leffa, jonka kohdalla voi sataprosenttisen varmasti aina käyttää vänkää ja muodikasta ilmaisua “chick flick”. Sellaisiksi lokeroidaan tarkalleen ottaen “elokuvat, joiden teemat, hahmot tai tapahtumat vetoavat naisiin vahvemmin kuin miehiin.” Ei siis ihme, että kun mies joutuu (naisen seurassa) katsomaan Jumalaisia JaJasiskoja, on suu auki ja silmät lähes kiinni.
Leffa alkaa, kun kirjailija Sidda Walker (Bullock) tilittää kurjaa lapsuuttaan lehtihaastattelussa. Hänen äitinsä Viv (Burstyn) loukkaantuu jutun luettuaan tietenkin syvästi, ja tyttären välit äitiin kiristyvät entisestään. Tilanteen ollessa räjähdyspisteessä Vivin kolme jumalaista jajasiskoa hakevat Siddan hänen tahtomattaan – ja tietämättään – Louisianaan. Naiset muistelevat menneitä haikein mielin yrittäen samalla setviä säröytynyttä perhesuhdetta.
Khourin toteutuksessa ei suurempia vikoja ole. Pitkälti lahjakkaista naisnäyttelijöistä koostuva remmi tekee hyvää työtä ja etenkin takautumakohtaukset ovat onnistuneella tavalla vanhahtavia. Ongelma on siinä, että alkuperäisteos ei ole mahtunut elokuvaan, vaikka sitä olisi ilmeisesti haluttu. Hahmoja on paljon, eikä kaikkiin ehditä oikein syventyä tarpeeksi. Siltikin vajaa parituntinen tuntuu laahaavan pahasti; leffan naisenerginen huumori ja elämänasenne menevät äijältä täysin ohi. James Garner vilahtaa ruudussa lupaavasti, muttei missään vaiheessa saa kunnon suunvuoroa.
Viimein lopputekstit ilmestyvät ruutuun ja mies havahtuu sohvalta. Kaksituntinen chick flick – vuoden maksimiannos – on nautittu, ja nyt sopii rääkätä vastapuolta vaikkapa mahdollisimman äijämäisellä länkkärillä. Sandra Bullockin hymynaama jää mieleen, kaikki muu huuhtoutuu pois vuorokauden sisällä.
