Turpa kiinni, krokotiili! on neljäs Bud Spencerin tähdittämän Flatfoot (suom. Lättäjalka)-yksityisetsivän elokuvallisia seikkailuja. Elokuva vie sankarimme Egyptiin selvittämään… jotain. Leffan juoni on hatara ja jopa sen verran kompleksi, sitä on tässä turha kerrata. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä juoni on tässä pelkkä kuriositeetti kaikelle sekoilulle eksoottisissa maisemissa.Tuntuukin siltä, että Lättäjalka-elokuvat ovat sijoitettu aina sinne minne tekijät ovat halunneet matkustaa ja juoni on löyhästi kyhätty tapahtumapaikan ympärille. Se selittäisi ainakin sen miksi tätä edeltävät kaksi elokuvaa kuvattiin toinen Hong Kongissa ja toinen Etelä-Afrikassa. Tarinassa seikkailee Spencerin lisäksi musta pikkupoika, saksalaisaksentilla puhuva ruotsalainen pahis, pomppiva kääpiö, Budin tunaroiva kakkosmies, Robert Loggia ja paljon sapeleilla taistelevia arabeja.
En ole nähnyt saman sarjan muita Lättäjalka-elokuvia, enkä osaa sanoa onko tässä joku suurempi kaanoni mihin Turpa kiinni, krokotiili! kuuluu. Ensikertaa katsovana tulee tunne, että elokuvia yhdistää päähahmon lisäksi vain pari sivuhahmoa kuten Bodo-niminen musta pikkupoika, jonka huoltaja Lättäjalka ilmeisesti on. Tämä leffa pärjää kuitenkin hyvin itsenäisenä teoksena. En tiedä kuinka intohimoisesti näitä Spencer/Hill-halpisleffoja aikoinaan duunattiin, mutta läpi paistaa kaiken hassuttelun lomasta rento ote elokuvan tekoon ja välittyy ainakin tunne, että tekijöillä ollut hauskaa kuvata tätä. Tulee jotenkin haikea fiilis, etten katsonut näitä elokuvia jo paljon nuorempana, sillä uskon, että tällainen rempseän hölmö seikkailumeininki olisi silloin kolahtanut todella kovaa.
Leffa ymmärrettävästi nojaa paljon Bud Spencerin harteilla. Vuoren kokoisesta ex-uimarista löytyy fyysistä karismaa sekä ymmärrystä fyysiselle huumorille. Elokuvissaan miehen bravuuri ovat useat nyrkkitappelut, joissa hän yleensä on ylivoimainen vastustajiinsa nähden. Tämän elokuvan huippukohtia ovat Bud vs. 20 beduiinia, Bud vs. kääpiö sekä lopputaistelu luolassa. Kansikuvassa sankarimme ottaa miehekkäästi krokotiilin suusta kiinni ja heilauttaa kaaressa, kuin pesäpallomailaa. Valitettavasti itse leffassa tällaista kohtausta ei ole, vaan se on ymmärrettävästi kansitaiteilijoiden hyödyntämä kikka elokuvan eksoottisen kuvauspaikan suhteen. Leffassa on kyllä Niilin krokotiili, mutta vain osittaisena arkistovideona sekä hyvin kesyssä takaa-ajokohtauksessa.
Turpa kiinni, krokotiili! sisältää paljon suvaintovaiheita, ja osan elokuvasta voi huoletta katsella ns. sivusilmällä paljon mitään missaamatta. Leffan sekoilu on oivaa aivot narikkaan-kamaa, jos tällaista meininkiä osaa arvostaa. Odotukset kannattavat pitää kuitenkin suhteellisen alhaalla, sillä läskiä elokuvan kestosta löytyy. Leikkauspöydällä olisi sakset voineet reippaasti napsasta semmoiset 10-15 minuuttia kestosta, eikä elokuva olisi kärsinyt. Suomalaisesta julkaisusta sen verran, että Future Filmin DVD:ltä puuttuu alkuperäinen italiankielinen ääniraita. Englanniksi dubatussa versiossa ei ole muuten mitään vikaa, mutta henkilökohtaisesti yllätyin kuinka “korkea” Bud Spencerin ääni oikeasti on. Tämähän on harvoja elokuvia, joissa Spencer on hoitanut itse dubbauksensa. Useimmissa elokuvissaan Spencerin on dubannut möreä-ääninen Glauco Onorato. Julkaisussa on myös valmistusvuodeksi kerrottu 1979, joka on siis väärin, elokuva on valmistunut 1980.
Elokuvan soundtrack ja musiikkipuoli on myös lyhyesti noteerattava. Säveltäjäveljesten Guido ja Maurizio de Angelisin tekemä score tukee hölmöä ilmapiiriä hyvin. Etenkin kova on tietty funk-instrumentaali, joka on laitettu soimaan aina, kun Bud Spencer kävelee ihmismassan läpi selkä suorana, rinta rottingilla ja maha pömpöttäen. Myös lopputeksteissä soiva “Sphinx”-kappale on miellyttävä rip-off The Beatlesin “Here Comes The Sunista”.
