Kesken pitkän lennon kohti New Yorkia Kyle nukahtaa ja hänen herätessä ei tytärtä näykään missään. Etsintäkierros koneen sisällä ei tuota tulossa ja pakokauhu alkaa olla valmis. Pian Kylen käytös hermostuttaa myös koneen henkilökuntaa ja muita kanssamatkustajia. Fakta ja fiktio sekoitetaan mukavaksi sopaksi ja katsoja pistetään tosissaan miettimään, oliko Kylellä edes mukana koko lasta. Elokuva hakee takaumilla argumentteja puolesta ja vastaan ja katsojan päätettäväksi jää, uskoako epätoivoista Kyleä, vai järkisyihin ja todisteisiin vetoavaa koneen henkilökuntaa.
Leffan vahvuus piilee ehdottomasti toden ja epätoden sekoittumisessa. Katsojaa pidetään epätietoisuudessa varsin pitkään ja ratkaisu, onko Kyle vain posttraumaattisesta stressistä kärsivä uhri, venyy sopivan pitkälle. Tuntuuhan oman lapsen kadottaminen lentokoneessa varsin epätodennäköiseltä, vaikka nykyisissä jumbojeteissä jopa jalkapallonkin pelaaminen voisi onnistua.
Kun vauhtiin on päästy, loppu tuleekin varsin nopeasti. Tämä on selkeästi myös leffan heikkous. Tykittäjän näkökulmasta jäin kaipaamaan vielä suurempia salaliittoteorioita tyyliin Salaiset kansiot. Toisaalta leffa pysyy hyvin uomissa ja kaikki kiteytyy lentokoneeseen, joka loppua kohden tuntuu käyvän yhä ahtaammaksi. Usein myös rapakon takaa tulee liki kolme tuntisia muka mahtieepoksia, joista katsojan näkökulmasta olisi huoletta voinut saksia puolet pois.
Robert Schwentken ohjaus ei tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä, mutta eipä se kyllä erityisemmin tökikään missään leffan vaiheissa. Tarinan kannalta tärkeimpiä henkilöhahmoja rakennetaan tarpeeksi huolella ja päähenkilöiden motiiveista saa kiinni. Elokuvan kuvaus toimii perusvarmasti, vaikka ahtailla lentokoneen käytävillä juoksenteluun olisi kaivannut enemmän sähäkkyyttä ja klaustrofobiaa.
Jodie Fosterin näyttelijätyö on varmaa, vaikka rooli ei tarjoakaan mitään revittelyn mahdollisuuksia. Fosterilta nähtiin mielestäni verrattaen saman kaltainen roolisuoritus elokuvassa Panic Room parisen vuotta takaperin. Sitä on turha spekuloida, etteikö Foster osaisi näytellä. Mimmi on todistanut kykynsä jo aikapäiviä sitten. Tietenkin toivoisi, että joku päivä Foster tekee vielä yhtä huikean suorituksen kuin 90-luvun alun Uhrilampaissa.
Flighplan on rakennettu Fosterin roolin varaan. Sivuosat ja muut pääosat ovat vain tukemassa Fosterin hahmoa, eikä esimerkiksi Sean Bean, joka on toisinaan nähty kitkerän niljakkaissa rooleissa loistopahiksena, pääse näyttämään todellisia kynsiä konservatiivisena koneen kapteenina. Fosterin lisäksi pääosissa hääräävät Peter Sarsgaard, Erika Christensen ja Sean Bean.
