Sergio Leone on spagettiwesternien kuningas ja Huuliharppukostaja on yksi genren klassikoista. Clint Eastwoodin ura lähti aikoinaan nousuun juuri Leonen leffoissa näyttelemisellä (Kourallinen dollareita, Hyvät pahat ja rumat, jne.), joten Leonea saa kiittää paljosta.
Huuliharppukostajaa katsoessa ei voi kuin ihailla kamerakulmia, jännityksen viemistä äärimmäisyyksiin lähikuvilla, kohtausten pidentämisillä sekä leffassa on täysin oma tunnelma. Leonen tyyli kertoa länkkäriä on aivan spesiaali tapaus, jonka parodiointiin törmää monissa viihde- ja sketsisarjoissa.
Leffassa on ne kaikki elementit, joita tarvitaan klassiseen länkkäriin. Vastenmielinen rosvojoukko, kaunis nainen ja päästrara, joka vetää varjoaankin nopeammin. Pläjäyksessä ollaan todistamassa myös rautatien rakentamista eli sivistyksen tuloa takapajuloihin.
Nykyajan nopeatempoisempiin leffoihin tottuminen tuo kontrastia mukaan katseluun. Hidas tempo on äärimmäisen hidasta, jopa vetkuttelua. Tuo tempo on tänä päivänä katsojan pahin vihollinen nro.1, jos ei ole täysin hurahtanut näihin pätkiin. Leffa on varmasti klassikko, mutta ei oikein kolahtanut kybällä tähän katsojaan (lukuunottamatta kerronnallisen tyylin ihastelua). Klassikkoleimoja ei kumarrella, leffa miellytti kolmen pointsin arvosta.
