Tanskalainen puuseppä Ole Kirk Christiansen alkoi tehdä rakennuspalikoita puusta. Toisen Maailmansodan jälkeen niitä alettiin työstää muovista ja ne ovat kirjaimellisesti hyviä leluja. Sittemmin erilaiset insinöörit alkoivat käyttää niitä apuna ja muovailuvahan (sekin on lelu) tavoin sitä on alettu käyttämään animaatioiden apuna. Kesti aika pitkään ennen kuin sellainen animaatioprojekti tehtiin isolla budjetilla (käsityössä huijaten) ja rehellisesti legoa mainostamaan. Niin on käynyt, mutta onko syntynyt tuote oikeasti hyvä? Siihen kysymykseen pyrkii Allekirjoittanut vastaamaan näin kirjaillen.
Emmet (Chris Pratt) on ihan tavallinen rakennustyöläinen legomaailmassa. Se on maailma missä kaikkeen on tarkat, yksiselitteiset ohjeet. Erityisen sattuman vuoksi Emmet joutuu ohjeiden ulkopuolelle ja sotkeutuu profetioiden, jakomielitautisen jeparin (Liam Neeson), velho Vitruviuksen (Morgan Freeman), lukuisien supersankarien ja monen muunkin elämää mutkistavan asian muodostamaan sekametelisoppaan. vallasta nauttiva presidentti Business (Will Ferrell) ei pidä uhkaavista profetioista ja hänellä on salainen artefakti, Kragle ja se laittaa muovin kiinni. Juoni on siis satojen elokuvien nähneelle kyynikolle tuttua materiaalia, mutta siinä on paljon energiaa ja kokonainen kirjasto kekseliäitä viitteitä ja meininkiä. Tällaiseen elokuvaan mahtuu jopa orwellilaista dystopiaa ja neljännen vallin vääntelyä.
Jokainen hahmo mikä tässä elokuvassa esiintyy on riemukkaasti parodioitu lähdemateriaalistaan ja Chris Pratt onkin se pakosta taidoiltaan erittäin epäpätevä [I]straight man[/I] koko monta aspektia omaavan lego-brändin (maailman vahvin) riehakkuudelle. Will Ferrell on yhtä suuri vastakohta ympäristön riehakkuudelle olemalla hillityn hyytävä antagonisti. Kaikki muut roolit ovat riemukkaan yliampuvia ja istuvat miljööseensä kymmenen mikrometrin tarkkuudella. Se tarkoittaa tarpeeksi lujasti kiinni pysyvää, mutta helposti irrotettavaa palasta.
Vaikka leffa käynnistyy hölmösti ja juonikaan ei loista omalaatuisuudessa, niin Lego-elokuva on muutakin kuin värikäs vuoristorata. Siinä on miellyttävän monta tasoa ja monet kohtaukset toimisivat muissakin yhteyksissä, sillä tylyä meininkiä on myös luvassa aika paljon. Kohtauksien synkeys ja miljöön riehakkuus ovat jyrkässä ristiriidassa ja silkka riemu mikä tästä elokuvasta huokuu yksinkertaisesti on uskomatonta. Lisäksi legoja ei pidä ottaa liian vakavasti ja tästä elokuvasta ei voi olla pitämättä.
Vastaus alussa esitettyyn kysymykseen on ‘kyllä’, mutta hienoisella varauksella, sillä Allekirjoittaneen sisäinen kriitikko ei suostunut hiljentymään.
