Kauko Röyhkä on karismaattinen ilmestys suomalaisella musiikkikentällä. Ja ennen kaikkea oman tiensä kulkija ja velmusti virnistelevä provosoija, jonka kirjallisesta tuotannosta löytyy iso pino helmiä – kirkkaimpina osasinaan loistavat teokset Kaksi aurinkoa ja Miss Farkku-Suomi. Näistä jälkimmäinen, teiniangstia tihkuva aikalaiskuvaus 70-luvun Oulusta, löysi lopulta tiensä myös valkokankaalle – joskaan ei sellaisena versiona, jonka se olisi ansainnut. Miss Farkku-Suomen taivaalla ei nimittäin ole kahden auringon loistokkuutta, eikä edes yhden. Siellä on vain kolmen himmeän tähden loisto ihmettelemässä, kuinka tässä kävi näin.
Vaikka kirjat on syytä pitää kirjoina ja leffat leffoina, sortuu Miss Farkku-Suomi leffasovitussynneistä pahimpaan ja jo lähtökohdiltaan toimivaa tarinaa tiivistäessään se leikkelee kirjan keskeisimpiä kohtauksia pois surutta ja pursottaa tekodramatiikkaliimaa leikkaushaavoihin. Alkuperäisen tarinan röyhkeästä, pohdiskelevasta ja kolmen naisen – tai Pikemminkin yhden naisen, yhden teinin ja yhden teiniunelman – lumoissa olevasta Väldestä tuleekin naapurin lestapenskoille luennoiva friikki, joka näyttää diggaavan jopa Flash-yhtyeen musasta enemmän kuin oman hyvän musansa muusasta, siis siitä kuulusta Miss Farkku-Suomesta. Jostakin syystä mm. keskeinen ujon intiimi tanssihetki Seelarissa ja koko Kara-neidon ympärille kirjoitettu osuus loistavat poissaolollaan. Karan seksuaalisen vetovoiman puuttuessa teini-Välden maailma menettää ison siivun magiastaan.
Liialla tiivistyksellä on muitakin negatiivisia seurauksia. Elokuvateatterista purkautuessa hiljaiset soraäänet käytävällä kuuluivat takertuneen samaan ongelmaan kuin allekirjoittanutkin: Miss Farkku-Suomi on kuin laajahko museokokoelma nostalgisia 70-lukulaisia hetkiä ja teiniepävarmuudella maalattuja nuoruuskuvia, mutta paikalle saapuneiden ihastelijoiden oppaana toimii lopulta (ennalta opeteltu) kirja, eikä elokuva. Kuinka tällöin käy heille, jotka matkaavat mukana ilman opasta? Selviävätkö he äkkinäisistä käännöksistä vai putoavatko kyydistä?
Vaan ei elokuva huono ole. Nuoren tähtikaartin läsnäolo on vahvaa. Neuvonen pistää taidokkaasti Välden ponnahtelemaan epävarmuudesta ”Mä oon teidän uusi idoli!” -uhoon. (Jossakin määrin Kirsten Dunstia muistuttava!) Sanni Kurkisuo puolestaan herättää kirjan muusahahmon, mystisen Piken, henkiin jopa pelottavan hienosti. Sasu-hahmo on hieman kehno, mutta Elias Gould ei todellakaan.
Röyhkän musiikki soi läpi leffan komeasti ja välillä jalka alkaa naputtaa tahtia leffateatterin lattiaa vasten, ei vähiten kohokohtabiisi Cooperin testin kohdalla. Cooperin testi on muutenkin jonkinlainen vedenjakaja ja keskipiste: lauma v*ttuuntuneita nuoria juoksemassa kehää ”paskakisoissa”, vain koska ope niin sanoo – ja koska ”Cooper oli natsi, merijalkaväen vääpeli ja sänkitukka”. Samaan aikaan jossain kaukana Disko-Datsuneiden bassot jylisevät, ihastukset ja idolit hymyilevät vienosti Suosikin keskiaukeamalla ja luokan outolinnun essee pursuaa terävän kyynisiä huomautuksia ympäröivästä maailmasta: nuoruus ilmenee aitona auktoriteetteja vastaan suunnattuna kapinana ja kipeänä muuntumisena kohti aikuisuutta. Siksikin täytyy arvostaa sitä, kuinka Lou Reed tarkkailee muuntumista Välden huoneen Transformer-julisteessa.
Miss Farkku-Suomi on ärsyttävistä muunnelmistaan (mm. keskeiset vahvat naishahmot Kara ja Katja turhakkeina, Partanen ja luokan mulkvistit korneina sivuhahmoina) huolimatta ok kertakatseluleffa. Vaaraton ja silti villi. Pari kertaa saa nauraakin. Enempään olisi ollut rahkeita: leffa olisi voinut kasvaa kilpaa Välden kanssa. Nyt käy niin, että puolitoistatuntisen lukisi mieluummin Kauko Röyhkän Facebook-blogia. Se on nimittäin viihdyttävämpi kuin mutkat suoriksi ajava leffa.
