Aleksi Mäkelä ja Markus Selin tehtailevat ” suomalaisia ” viihde-elokuvia lähes joka vuosi. Rahaa on palannut kivasti, näyttelijät kierrätellään vaikka maailman tappiin asti ja silti yleisöä ryntää saleihin. Kotirauha ei ole pelkästään Mäkelän ohjaama draama-trilleri rakennusurakoitsijan piinaavasta velkapainosta, vaan onnistunut kuvaus epävarmasta miehestä, joka luottaa yhteen sanaan: Lupaus.
Rakennus-urakoitsija Sami Luoto on päättänyt antaa elämälleen uutta virtaa ja on toteuttamassa haavettaan rakennuttamalla nelisen omakotitaloa, mitkä hän myisi. Haaveella on synkät osansa, kun suku puhuu selän takana, työntekijät huokailevat niskoihin velkojen perässä ja muutenkin maailma alkaa näyttämään epämääräiseltä ja hyvinkin epätodelliselta.
Parasta elokuvassa kirjaan verrattuna on omalta osaltani sen tummasävyinen maailma. Mustavalkoisessa, lamanaikaisessa Suomessa elävien henkilöiden galleria on täynnä persoonia, joihin voi joko luottaa tai olla luottamatta. Tässä kohdassa Mäkelä on onnistunut.
Surumielisen ja tummasävyisen näyttelijäjoukon elävinä hahmoina on jälleen samat vanhat naamat. Edelmann tekee ilman muita jorinoita riipaisevan hyvän roolin. Katariina Kaitue ei saa eloa omaan hahmoonsa ja uusi tulokas Kerli Kyllönen jää ammattilaisten jalkoihin.
Elokuvan omaperäisimmissä rooleissa löytyvät Aku Hirviniemi, Aake Kalliala, Santeri Kinnunen ja Kristo Salminen. Isot hatunnostot näistä nimikkeistä saavat Kalliala ja Kinnunen. Harvoin näitä herroja on nähty tällaisissa rooleissa.
Leinon käsikirjoitus pelastaa paljon. Kirjasta kaikki olennainen on poimittu osuvasti ja se kannattelee tarinaa paljon. Leino onnistuu luomaan vähemmän kliseisiä puhetilanteita sekä äärimmäisen intensiivisiä tilanteita.
Tosin tässäkin on se yksi ongelma, joka vaikeutti tämän elokuvan odottelua. Yleensähän Mäkelä & kumppanit tuovat elokuvansa vuoden alussa, mutta Kotirauhan tummasävyinen maailma ansaitseekin syksyisen harmaan sävyn.
