Joskus kannattaisi miettiä kahteen kertaan mitä tekee. Louis Creed on tuiki tavallinen perheenisä, ja hän rakastaa lähimmäisiään niin valtavasti, että on valmis tekemään isoja uhrauksia heidän vuokseen. Edes haamujen painavat varosanat eivät paina Louisin mielessä, kun hän toistaa saman virheen monta kertaa. Lopputulos ei ole kovin kaunista – kuoleman kanssa ei kannattaisi leikkiä.
Uinu, uinu lemmikkini on suoralta käännökseltään siis Lemmikkien hautausmaa, ja hautuumaan varjojen ja kylmän mullan luokse tarina sijoittuukin. Perhe Creed puhkuu elämäntarmoa muuttaessaan uuteen pikkupitäjään, mutta pian kaikki muuttuu. Jo introssa nähty kalmanviileä hautuumaa tulee näyttämään kyntensä…
Yli 90% kauhuleffoista ei sisällä mitään visuaalisesti pelottavaa, vaan vähäinen pelkokerroin luodaan musiikin avulla. Uinu, uinu lemmikkini on iloinen, tai siis jännittävä, poikkeus siinä suhteessa, että muutaman kerran kuvallinen anti ja maisemat (sekä tietysti se musiikki) tosiaan pistävät housunpuntit tutisemaan ohitse pyyhältävän rekan lailla. Lisäksi tiettyjen hahmojen puolesta todella oppii pelkäämään ja toivomaan näille parasta.
Dialogi on yllättävän toimivaa sisältäen kysymyksiä kuolemasta moneltakin eri kantilta. Musiikkivideoita mm. Madonnalle, Janet Jacksonille ja Stingille ohjannut Mary Lambert saa pääosin tavanomaiseen spooky-tarinaan kylliksi voimaa.
Uinu, uinu lemmikkini sisältää usvaa, risuja, puhuvia kuolleita, intiaanimyyttejä, hyppyjä menneisyyteen ja riipaisevaa tuskaa lähimmäisen menetyksestä. Moni kauhuelementti, jonka King on myöhemmin toistanut huonoin tuloksin teoksissaan, toimii tällä kertaa täysillä. Edes alun kahdeksankymmentälukulainen sokeroitu perhe-elämä tai pari heikompaa tehostetta eivät pudota pisteitä. Uinu, uinu lemmikkini pysyy pelottavana.
Kun kivet rapisevat ja kopisevat, sitä alkaa pohtia, että kuka siellä nouseekaan kuolleista…
