Ajatus, että Suomen kaltaisessa jalkapallon kehitysmaassa tehdään jalkapalloelokuva on jo niin erikoinen, että Kuningaspelin suurena kannattajana oli aivan pakko syöksyä tekelettä leffateatteriin katsastamaan. Odotukset olivat hyvinkin ristiriitaiset.
Naiset, miehet ja jalkapallo – siinä tämän leffan pyhä kolmiyhteys. FC Venusta ei tietysti voi puhtaasti jalkapalloleffaksi kutsua, mutta positiivisen paljon siinä kuningasjalkapalloa käsitellään. Niille, jotka eivät tässä jääkiekko-Suomessa sitä tiedä, voi faktana heittää, että jalkapallo on ylivoimaisesti tämän ihmisten asuttaman pallon harrastetuin ja yleensäkin suurin urheilulaji ja pallopeli. On hienoa havaita, että vihdoin jääkiekko-Suomessakin tehdään elokuvan muodossa kunniaa suurelle ja mahtavalla jalkapallolle!
FC Venuksen tarina on yksinkertaisuudessaan siinä, että naiset haastavat miehet jalkapallo-otteluun. Panoksena ottelussa on, ei enempää eikä vähempää kuin miesten naisten mielestä överiksi mennyt jalkapalloharrastus eli käytännössä melkein koko elämä. Vaimoilla ja tyttöystävillä keittää pahemman kerran yli, kun äijät ilmoitusluontoisesti kertovat lähtevänsä kolmeksi viikoksi Saksan ensi kesän MM-kisoihin pelejä katsomaan. Anna (Minna Haapkylä) lyö miesten kanssa humalaspäissään vetoa, että naiset voittavat kesän kestävän treenin jälkeen miesten seiskadivaria pelaavan FC Hemanin. Poikakaveri Pete (Petteri Summanen) ei saa Annan päätä kääntymään ja veto on lyöty lukkoon. Vedon panos on siinä, että jos naiset voittavat miesten on lopetettava jalkapallon seuraaminen ja luovutettava MM-kisoihin ostettavat liput naisille parempaa käyttöä varten. Jos miehet voittavat, naiset eivät saa enää koskaan nalkuttaa heidän jalkapalloharrastuksestaan. Naisporukka alkaa kasata porukkaansa kas!aan ja joukkueen nimeksi tulee FC Venus. FC merkitsee eräälle naisporukasta Fucking Cool.
Naiset saavat värvättyä tarpeeksi pelaajia kasaan ja niinpä alkaa toivottomalta tuntuva treenaaminen. Anna on juniorina ollut lupaava futaaja ja hän ottaa valmennusvastuun. Naisista kukaan muu ei ymmärrä jalkapallosta käytännössä yhtään mitään. Naisille jalkapallon seuraaminen on enemmän miesten ahteriosaston tuijottamista kuin mitään muuta. FC Venuksen maalivahdiksi vapautuu yllättäen ammattilaiskentiltä Suomeen palaava, Annan lapsuudenystävä Carita (Laura Malmivaara). Ongelma on vain siinä, että peliin sovellettavien sääntöjen mukaan Carita ei ole alkuun kelvollinen joukkueeseen, koska hänellä ei ole ollut seksisuhdetta kenenkään miesten joukkueen jäsenen kanssa. Tämä hoituu kuitenkin erään torvelon ansiosta hyvinkin helposti. Valmentajaksi FC Venus saa kovan tason ammattilaisen, kun Annan isä, Lauri Rantakoski (Taneli Mäkelä) palaa Espanjan valmennuspestiltään kotimaahan. Lauri saa vähän ryhtiä naisten porukkaan ja parin kuukauden treenaus elokuun lopun peliin voi tosimielessä alkaa.
Leffan pääparina nähtävä Minna Haapkylä ja Petteri Summanen saavat selkeästi eniten kangasaikaa. Haapkylän hahmoon keskitytään syvällisimmin, mikä tässä tapauksessa on vähän väkisin väännetyn tuntuista draamaa. Muusta, varsin nimivahvasta näyttelijäkaartista nousee esille Laura Malmivaara, Taneli Mäkelä ja Lotta Lehtikari. Lopulle porukasta jää aika pahasti statistin rooli. Näyttelijäsuoritukset ovat kohtalaisen hyvällä tasolla, vaikka välillä dialogi on sen kuuloista, että edes tämän tason näyttelijät eivät saa siitä uskottavan kuuloista. FC Venus suihkii siinä mielessä hyvinkin tuttuja draama- ja romanttisen komedian latuja, että alkupuolella homma on rentoa ja kaikilla kaikki hyvin ?meininkiä humorististen kohtausten säestyksellä. On juhannuksen juhlintaa jne.
Sitten alkaa leffan varsinainen huumoriosuus, kun seurataan naisten onnetonta räpellystä jalkapallon saloihin tutustuttaessa. Tietysti sitä draamaakin on sen verran, että perinteinen ongelmallinen isäsuhde ja parisu!hteen kriisit pitää tietysti saada mukaan. Se Suuri Ottelukin on sitä vakavampaa osastoa. Pääparina Haapkylä ja Summanen menettelevät, vaikka Summanen ei pääse roolissaan oikein irrottelemaan. Mäkelä on aika uskottava valmentajan roolissaan. Nimekkäästä näyttelijäosastosta ei siten heikkoa lenkkiä löydy, vaikka osa rooleista onkin aika kliseisiä. Pikkurooleissa omana itsenään vilahtavat maajoukkueiden Sanna Valkonen, Mikael Forssell ja Aki Riihilahti. Heillä on jopa kirjoitettu replikoitavaakin.
Käsikirjoittajista toinen kuuleman mukaan inhoaa ja toinen rakastaa jalkapalloa, ja kohtuullisen onnistunutta huumoria leffaan on saatu, ehkä tästä törmäyksestä johtuen. Perinteinen kysymys, “kukas se siellä paitsiossa on?” löytyy totta kai valikoimasta. Jalkapallosta tietävän ja siitä mitään tietämättömän näkemyksistä on tietysti suhteellisen helppo repiä huumoria. Jalkapallon sijasta elokuvan keskiöön tämän tyylisessä tarinassa voisi ottaa aivan hyvin jonkin muunkin naisia ja miehiä stereotyyppisesti erottelevan asian.
Tekijöille on pakko nostaa hattua siitä, että jalkapallo pysyy oikeastaan koko ajan leffan keskiössä. Esimerkiksi eri hahmojen työkuvioita ja muuta “ylimääräistä” tuodaan vain muutaman henkilön osalta viittauksenomaisesti esille. Tästä plussaa! Miinusta tulee sitten varsinaisen pelaamisen uskottavuusongelmasta. Erinäisiin jalkapallon piirteisiin ei tietysti pitäisi pikkutarkasti tarttua, mutta muutamasta asiasta on pakko mainita. Kohtaukset on tehty perinteiseen urheiluelokuvatyyliin niin, että esim. pallon potku on leikattu useasta pätkästä. Tämä on tietysti pakko tehdä, kun porukassa ei näytä olevan yhtään pelitaitoista naista. Sama koskee suurelta osin kyllä miesporukkaakin. Esimerkiksi Annan pitäisi osata sentään potkaista palloa uskottavan näköisesti, koska junnuna on HJK:ssakin maaleja mättänyt. Haapkylän potkut ovat valitettavasti tukijalka takana ja takakenoisesta asennosta vedettyjä rääpäisyjä. Malmivaara onnistuu maalivahtina ehkä hivenen uskottavammin, mutta ammat!tilaissarjojen pelaajan pitäisi käsitellä palloa aika paljon paremmin. Loppupelissä on muutamia kohtalaisesti kuvattuja seinäsyöttökuvioita, mutta suurimmaksi osaksi kuvataan sateesta märkien pelaajien kasvoja ja pelin isompi kuva jää sekavaksi. Tämähän on ongelmana kaikissa urheiluelokuvissa, joten siitä ei voi kotimaistakaan porukkaa hirveästi rokottaa. Leffan loppu on liian söpö ja tavanomainen.
FC Venuksen parissa viihtyy pari tuntia ihan mukavasti, ja se tarjoaa komedia ystävillä taatusti vähintään muutaman naurunpyrskähdykset. Semmoinen leppoisan rento kotimainen elokuva, josta ei mitään sen syvällisempiä kannata odottaa. Elokuva, josta löytyy jalkapalloa, ei voi ikinä olla täysin huono!
nimimerkki: J.O.
