Nuorten lukuharrastuksen väitetään aina vain vähenevän, ja onkin ironista että viimeaikojen suurimmat nuorisoilmiöt perustuvat juuri kaunokirjallisiin teoksiin. Edellä kuvaillut kriteerit täyttää myös Gary Rossin ohjaama Nälkäpeli.
Kuten nimestäkin voi päätellä, elokuva perustuu Suzanne Collinsin luomaan samannimiseen trilogiaan. Tarina maalaa vähemmän ruusuista kuvaa ihmiskunnan tulevaisuudesta. Maailma on sotien ja yleisen kaaoksen vuoksi tuhoutunut, ja siinä missä on ennen ollut sekalainen nippu eri valtioita, on nyt kahteentoista vyöhykkeeseen jaettu Panemin valtio. Kapinoitsijoille rangaistukseksi on säädetty laki nälkäpelistä, joka on koko kansan seuraama tosi-tv:tä mukaileva uhrijuhla. Tässä pelissä selviää hengissä vain viimeisenä hengittävä lapsi, ja jokaisen vyöhykkeen on kannettava kortensa kekoon lähettämällä peliin huonon arpaonnen omaava tyttö ja poika. Kuten arvata saattaa, nakki napsahtaa elokuvan kahdelle päähenkilölle Peeta Malarkille (Josh Hutcherson) ja Katniss Everdeenille. (Jennifer Lawrence)
Omaperäisestä perusideastaan huolimatta verkkaisen alun jälkeen juoni alkaa noudattaa jo moneen kertaan nähtyä ”altavastaajasta voittajaksi” -kulkua, mutta silti jo alkumetreiltä asti on selvää että nyt ollaan katsomassa keskivertoa parempaa teineille suunnattua kassamagneettia. Jopa tässä tieteiselokuvan sivumakua omaavassa elokuvassa on onnistuttu luomaan ajoittain hyvinkin uskottavia tunnelmia.
Nälkäpeli-elokuvalla olisi ollut hyvät edellytykset nousta hyväksi elokuvaksi, mutta pätkä kompastelee omaan pidättyväisyyteensä. Elokuvassa on useampia mahtipontisia kohtauksia, jotka olisivat voineet olla mieleenpainuvia mikäli ne olisi viety vielä ”hiukan pidemmälle.” Osittain myös tämän takia Nälkäpeliä on vaikeaa sijoittaa mihinkään genreen. Viitteitä loytyy niin sci-fi-, fantasia- kuin seikkailuelokuvaankin. Itse sanoisin että pätkä on pliisuhko sekoitus kaikkia yllämainittuja. Elokuva esimerkiksi täyttää joitakin tieteiselokuvan kriteereitä, onhan kyse tulevaisuudesta ja siinä nähdään myös nykyihmiselle tuntematonta tekniikkaa. Tosin tieteisviitteet ovat vain hetkellisiä, ja pian ollaan jo selvästi puhtaan draaman puolella. Onkin kuin elokuvalla olisi monta genreä, joista jokainen on saanut kahdenkymmenen minuutin siivun tästä reilun kahden tunnin rupeamasta.
Roolituksessa on onnistuttu vaihtelevasti, ja elokuvan kirkkaimmaksi tähdeksi nousee Katnissin pääroolin hyvin uskottavasti näyttelevä Lawrence. Muut näyttelijät jäävät hiukan hänen varjoonsa, ja onkin kuin muut olisivat eräänlaisia päähenkilön komppaajia. Tosin on otettava huomioon että Katnis seikkailee huomattavan suuren osan kankaalla yksinään. Myös lähinnä musiikista tunnettu Lenny Kravitz luo poikkeuksen laulaja-näyttelijä yhdistelmän yleiseen tasoon olemalla suorastaan ”omassa elementissään” stylisti Cinnan roolissa.
Nälkäpelin kunniaksi on myös syytä mainita, että käsikirjoitus seuraa kirjan juonta suorastaan esimerkillisesti sortumatta sen suurempiin muutoksiin. Vaikka elokuva onkin paikoitellen ansioitunut, ja kaivattua vaihtelua lajissaan, ei katsoja voi olla huomaamatta tosiseikkaa, että tässä nyt on taas yksi kausiluontoinen pätkä. Muutaman vuoden kuluttua tuotetaan epäilemättä uusi raina, joka rikkoo oman aikansa ennätykset.
Elokuva on raikasta vaihtelua, mutta kaikesta huolimatta liekehtivän tytön tarinasta ei ole onnistuttu loihtimaan liekehtivää elokuvaa. Kävelen salista ulos lievän pettymyksen vallassa ja pohdin montakohan vuotta mahtaa kulua ennen kuin ilmestyy jokin uusi teinitys joka lyö laudalta kaikki tämänkin tekeleen yleisöennätykset, mikä on eittämättä vain ajan kysymys.
[stars=3]
