Olutpullojen korkkien poksahtelua, provoamista, lauma äijiä vuoroin kuolaamassa ruutuun pomppaaville naikkosille, vuoroin lihanmätkeelle.
Ei, en puhu nyt Maikkarin uuden äijäkanavan mainoksesta.
Mutta on tässä jotakin samaa. Aidoksi äijäenergiaksi ne sitä sanovat. Jotkut ottavat “Aito”-sanan pois. Jotkut jopa sen “energia”-sanan.
Kyse on tietenkin wrestlingistä. Tuosta varmasti mielipiteitä voimakkaasti jakavasta, valmiiksi käsikirjoitetusta “urheilulajista”, jolle löytyy yllättävän paljon faneja täältä Pohjolastakin. Ja kyllä, lainausmerkit ovat tuossa tarkoituksella, provoamassa aivan kuin juuri lihaksensa öljynnyt painija, joka kertoo kameralle voittavansa lajin mestaruuden ja murskaavansa vastustajansa kuin kengän alle jäävän örripörriäisen. Julistuksen jälkeen sama miekkonen luo anelevan katseen noin kahdeksantoista kertaa itseään kynärimpään käsikirjoittajaan…
Eli tässä vaiheessa tunnustus. En tajua wrestingliä. En mitenkään. Mutta luotan siihen, etten ole ainoa, ja lisäksi siihen, että Ready to Rumble on vain Wrestlingmaniaa henkivä komedia. Että ei muuta kuin kehään kos vii aar redi tu rambl!
Ohjaaja Brian Robbins ei paini töidensä kanssa raskaimmassa sarjassa – lähinnä höyhensarjassa – mutta aiheena siis on tuo Jenkeissä katsomot täyteen keräävä laji. Ja aiheen mukaisesti casting sisältää nimiä Bill Goldberg, Dallas Page ja Steve Borden. Jostakin syystä en voi henkäistä ihailevasti minkään nimen kohdalla, pikemminkin olen kysymysmerkkinä. Varsinkin Robbinsin nimen kohdalla: niin halvalla pöhköhuumorilla hra ohjaaja luomustaan vie kohti lopputaistoa.
David Arquette ja Scott Caan saavat harteilleen epäkiitollisen tehtävän ja kannettavakseen useamman Wresting-järkäleen painoisen murheenkryynin, jota käsikirjoitukseksikin joskus kutsutaan. David ja Scott pelleilevät mukana hardcore-tason faneina ja lähtevät pelastamaan pahasti nöyryytetyn idolinsa. Ilmassa on samaa henkeä kuin, että meikäläinen lähtisi tekemään laulajastaraa jostakin Idolsin alkukarsinnoissa Jone Nikulan itkettämästä tyttösestä.
Mutta Ready to rumblehan onkin vain komediaa. Onneksi. Muuten pääosan repäisevä Oliver Platt ei voisi enää harkita neljättä lastaan… leffan teemahan kun on tuo aina yhtä “hauska” munille potkiminen ja Platt pääuhri. Siinä sitten sopiikin harkita, että yrittääkö nauraa vai hankkia alapääsuojukset tuntiessaan myötäkipua a) päästaran puolesta ja b) saman “vitsin” toistamisen takia.
Ready to rumble potkii siis kovaa. Ja suoraan sinne mihin se sattuu eniten. Vaan eipä hätää. Tasa-arvon aikana osansa iskuista saa myös naispääosan katalasti tulkitseva Rose McGowan, joka kokee hyvin konkreettisesti miesten iskuyritykset. Eikä täällä suunnalla katsojaa naurata vieläkään. Rosea tosin katselee aina yhtä mielellään, siinä mielessä tämä äijäily osuu maaliinsa. Vaikka huti onkin noin kokonaisuuden tasolla.
Yksi kappale on omistettava myös positiivisille tekijöille (lue: tekijälle), eikä kyse edes ole anabolisista steroideista tai testauksesta. Leffan kiistaton valopilkku on nimittäin Oscar-voittaja Martin Landau, joka pistää komediavaihteen päälle taistelijakurko Sal Bandinina. Hienoa nähdä kuinka tasapaksuudesta voi korottaa niin korkealle. Toinen korkean potentiaalin omannut ehdokas eli Joe Pantoliano ei nyt vakuuta vastaavalla tavalla.
Loppumäiske on nimensä veroista: metallikehikko kolisee ja yllättävätkin tahot lähtevät mukaan elämää suurempaan taisteluun. Tai siis eihän se ole elämää suurempi, mutta se edes yrittää. SHOW täytyy kirjoittaa isolla, ihan vain siksi, että porukka vihdoin yrittää. Eksyttyään baariin, roiskittuaan kakka(huumori)a ja potkittuaan Plattia kipeästi elokuva vihdoinkin… no niin no, potkii Plattia lisää, mutta kuitenkin tekee jotakin. Kehässä ja “silleen” kuin hurlumhei-huumorilla ryyditetyssä urheilukomediassa voisi kuvitella jopa tapahtuvankin. Mutta se täytyy myöntää, että “jaloon” “lajiin” perehtymätön tuumaa helposti, että kyseessä on vain “elokuva”.
