The Gallows (Hirsipuu) on tuorein lisäys viime vuosina kovin muodikkaaseen found footage -genreen. Lajityypin suosio perustuu pitkälti siihen, että niitä on halpa tehdä ja jostain käsittämättömästä syystä yleisö edelleen katsoo niitä. Hirsipuu onkin todellinen hiuksia nostattava osoitus kauhugenren nykytilasta – joskin hiukset nousevat kauhistuksen sijaan puhtaasti lihasvoimalla.
Elokuvan asetelma ei vaikuta hullummalta. Pienen amerikkalaiskoulun draamaryhmä valmistelee uutta versiota näytelmästä, jossa eräs koulun oppilaista kuoli 20 vuotta aiemmin. Näytelmän pääroolissa esiintyvä ja siinä suhteellisen onneton Reese potee kuitenkin pahemman luokan ramppikuumetta. Onneksi ystävä saa nerokkaan ajatukset: he palaavat koululle yön pimeydessä tuhoamaan näytelmän lavasteet päivää ennen ensi-iltaa. Ajatus ei kuitenkaan miellytä kaikkia, ei eläviä eikä kuolleita.
Valitettavasti kaikki edes etäisesti potenttiaalinen viehätys vedetään pöntöstä alas heti alkuvaiheessa, kun elokuva esittelee kameramiehen ominaisuudessa toimivan Ryanin. Kyseessä on aivan järjettömän ärsyttävä, epäsympaattinen ääliö, jonka idioottimaista perseilyä katsoja on pakotettu seuraamaan aivan liian kauan. Tyyppi on niin armoitettu kusipää, että katsoja tulee väkisin miettineeksi, millaiselle yleisölle elokuva on tarkoitettu. Ja ei, hahmon vastenmielisyys ei koidu elokuvalle eduksi. Häntä kohtaan on tarkoitus tuntea sympatiaa.
Kun ensimmäinen elokuvan esittelemä hahmo näin luontaantyöntävä urpo, katsoja menettää heti kättelyssä vähäisenkin mielenkiinnon itse tarinaan. Tämä ei sinänsä ole suuri menetys, koska elokuva seuraa samoja vanhoja, moneen kertaan talsittuja polkuja aina lopun typerää juonenkäännettä myöten. Matka sinne on hermoja raastava aivan vääristä syistä.
Elokuvaa katsoessa tulee väkisin miettineeksi, miten tämäkin olisi toiminut paljon paremmin perinteisenä vanhankoulukunnan kauhuelokuvana. Kultaisella 80-luvulla samoista lähtökohdista oltaisiin todennäköisesti saatu aikaan vähintään katsottava kummittelupätkä tai jopa slasher. Jo pelkkä ajatus tällaisesta on lähempänä laatuviihdettä kuin yksikään halvalle videokameratallenteelle ahdettu kovaääninen säikäytys, joita Hirsipuussa riittää kyllästymiseen asti.
Ennen kaikkea perinteisemmästä lajityypistä olisi hyötynyt elokuvan miljöö. Aution koulun käytävät ja teatterin takahuoneet ovat elokuvan parasta antia. Valitettavasti iso osa paikan viehätyksestä hukkuu rasittavaan heilumiseen ja näyttelijöiden pakkomielteeseen kuvata omaa pärstäänsä mahdollisimman läheltä. Osa elokuvasta on kuvattu jopa älypuhelimella. Se on vain ja ainoastaan säälittävää.
Hirsipuuta voi suositella korkeintaan niille, jotka eivät ole koskaan nähneet yhtä ainutta found footage -kauhuelokuvaa ja joita epämiellyttävät hahmot tai typerä juoni eivät haittaa. Kaikilta muilta elokuva pitäisi kieltää mielenterveydelle haitallisena ja kaljuuntumisriskiä aiheuttavana.
Vaikka on periaatteessa hienoa nähdä kauhuelokuvia elokuvateatterien ohjelmistossa, Finnkinolta alkaisi pikku hiljaa odottaa jonkinlaisia laatuvaatimuksia. Näin huonot elokuvat eivät kuulu teatteriin.
